Meiji-restauraatio tarkoitti sitä että Japani alkoi solmia suhteita muihin maihin. Juna missä Japanin suurlähettiläs (Tetsu Nakamura) matkustaa joutuu ryöstetyksi ja Yhdysvaltojen presidentin lahjaksi tarkoitettu miekka varastetaan. Link (Charles Bronson) ja Gauch (Alain Delon) ovat varkaat. Suurlähettilään henkivartija Kuroda (Toshirô Mifune) lähtee takaa-ajoon ja Link itse joutuu vähemmän innokkaaksi oppaaksi yrmylle samuraille. Kaksi hyvin erilaiset taustat omaavaa miestä joutuu tekemään hampaat irvessä yhteistyötä ja miljöönä on Willi Länsi mihin luonnollisesti liittyy kaunis ilotyttö Cristina (Ursula Andress).
Terence Young ohjastelee länkkärin mikä on varsinainen kansainvälisyyden huippusaavutus. Se on kuvattu Espanjassa britin ohjauksessa, elokuvan sankari on japanilainen, elokuvan antisankari on jenkki, elokuvan konna on Ranskasta ja sveitsiläinen blondi on naispääosassa. Kulttuurishokin lisäksi mukana on yllättävän paljon letkeää huumoria ja rankkaa toimintaa. Tällaisissa tapauksissa joissa elokuvan potentiaali on suunnattoman suuri hyvin helpolla alkaa odottaa pahaa lässähdystä, mutta [I]Verenpunainen aurinko[/I] ei lässähdä. Se ei ole mestariteos, mutta se tarjoaa viihdearvoa koko rahalla. Omalaatuisista ratkaisuista ei myöskään pisteitä ropise, mutta onneksi tämän leffan kliseet ovat viihdyttäviä ja tyylikkäitä. Paitsi comanchet jotka ovat pelkkä kankeasti pohjustettu [I]deus ex machina[/I].
Vaikka suunnaton kliseemäärä uhkaa hukuttaa elokuvan alleen niin pääroolien kvartetissa on enemmän kuin hieman ytyä. Ursula Andressin tulkinnassa Willin Lännen blondissa ilolinnussa on tulta ja tulikiveä yhtä paljon kuin silmänruokaa – paljon siis. Charles Bronson suulaana jenkkikonnana on komediaduon aktiivinen osapuoli ja tämä luonnollisesti ammuskelee rivollilla. Kurosawa Akiran vakioyrmy ja karismatitaanien aasialaisversio Toshirô Mifune on elokuvan varsinaisessa sankariroolissa kivikovana samuraina joka puhuu vain asiaa ja on loistava [I]straight man[/I]. Itse asiassa elokuvan hauskimmat hetket ovat juuri Mifunen ansiota, mutta kyseessä ei ole pelkkä kontrastia antava ulkomaalainen jäyhäke. Suorituksessa on ajan myötä katoavan kulttuurin melankolista arvokkuutta ja Kuroda Jubie tietää itsekin olevansa viimeistä samuraiden sukupolvea. Alain Delon elokuvan roistona huokuu niljaa jo ensimmäisestä ilmaantumisestaan ja mitään muuta ei yritetäkään luoda. Yksiulotteisuudestaan huolimatta Gauch on toimiva roisto juuri tällaiseen kliseelänkkäriin.
Näyttelijät ovat nimekkäitä ja taitavia, mutta käsikirjoituksesta taisi unohtua se konfliktin lopettaminen. Leffa repeää repaleiksi kun comanchet saapuvat ja se ei ole ollenkaan kivaa se, sillä kaikki sitä edeltävä on laatutyötä. Onneksi loppu ei jätä mitään epäselväksi millään tavalla.
