Risto Räppääjä on hahmo, joka jatkaa Peppi Pitkätossun, Vaahteramäen Eemelin ja muiden mukavien tyyppien jalanjäljillä. Kirjoista tuttu Risto ponnahtaa tämän elokuvan myötä valkokankaille jo toistamiseen. Tällä erää päähenkilöitä, Ristoa ja Nelliä, tosin esittävät uudet lapset.
Toisin kuin edellinen Risto-seikkailu, Risto Räppääjä ja polkupyörävaras ei pohjaa suoraan Riston kirjallisiin tempauksiin. Käsikirjoitus on kuitenkin Nopoloiden, Sinikan ja Tiinan, kädenjälkeä. Tämä takaa sen, ettei uusi elokuva ainakaan lähde ihan omille teilleen. Lapsinäyttelijöiden myötä ei ole vaihdettu koko tekijäporukkaa, joten ensimmäisen elokuvan tyyli ja kasvogalleria ovat yhteneviä. Jos kuitenkin edellisen osan sarjakuvamaiset tehosteäänet, kuvanopeuksilla kikkailu ja muut vastaavat seikat aiheuttivat pahimman laatuista närästystä, ilmiö luultavasti toistuu tämän leffan kohdalla. Itse en kokenut kilkkeitä niinkään ärsyttäviksi, vaan hauskoiksi ja tähän kontekstiin melkolailla sopiviksi. Riston maailman kuin kuuluukin näyttää ja kuulostaa värikkäältä ja… räppääjämäiseltä.
Risto Räppääjä ja polkupyörävaras on muuten anniltaan sellainen elokuva, että hyvää ja väkivallatonta lastenleffaa etsivä voi rauhassa antaa pilttiensä katsoa sitä vaikka keskenään. Seikkailussa on menoa ja vilskettä, mutta kokonainaisuuden välittämä hyväntahtoinen maailmankatsomus ja tarinan oikeamielinen opetus tekevät leffasta kehittävää ja siten hyvää viihdettä. Kaiken lisäksi tuo opetus ei ole onneksi päälleliimattu, vaan luonteva osa Riston ja Nellin seikkailua.
Mistä Risto Räppääjä ja polkupyörävaras oikeastaan ansaitsisi nuhteita, on rankan sorttinen stereotyypittely. Esimerkiksi suomenruotsalaiset esitetään elokuvassa rikkaina outolaisina. Tällainen on kummallista, kun muuten elokuvasta löytyy selvästi omaperäisempiäkin ideoita, vaikkapa ZZ Top -partaiset ambulanssikuskit mainitakseni.
Musiikillisesti Risto Räppääjä ja polkupyörävaras vaikuttaa mukavalta, eli tarinan juna-asemalla jammaavan trubaduurin, ts. Iiro Rantalan biisit jammaavat niin, että mukana tekisi mieli itsekin tanssia. Räppiä ei suuresti kuulla, mutta hersyvää iirottelua kyllä. Koreografiassa musiikin iloisuus näyttäytyy siinäkin, ja on hauska huomata, että koreografia uhkuu positiivista energiaa, vaikkei kankaalla heiluvista kukaan ole mikään Nurejev. Tästä leffasta tulee hyvälle tuulelle.
