Maailmaan mahtuu paljon syrjäytymis- ja alkoholismikuvauksia. Yksi koskettavimmista (muttei kuitenkaan vakavimmista) on mielestäni Mika Kaurismäen Zombie ja Kummitusjuna, jossa Silu Seppälä piirtää kankaalle erään Zombie nimisen basistin tarinan. Elokuva kertoo elämisen vaikeudesta eli ihmisen sisäisestä tuskasta, joka johtunee ympäröivän maailman paineesta tai siitä, että ei oikein jaksa/halua enää ymmärtää mistä kaikessa onkaan perimmiltään kyse. Zombien elämä on tasapainoilua muiden ihmisten kanssa käytävien sosiaalisten tilanteiden ja omien sisäisten tuntemusten välillä. Zombien ympärillä on paljon hänestä välittäviä ihmisiä, mutta silti Zombie vaan jotenkin etääntyy koko maailmasta ja normaali olotila ja mielenrauha on mahdollista tavoittaa enää humalan kautta.
Kummitusjuna on Zombieta vainoava pahamaineinen bändi, jonka kaikki tietävät, mutta kukaan ei ole nähnyt tai kuullut heidän ikinä soittavan. Kummitusjuna tahtoo Zombien kokoonpanoonsa. Jo alusta asti katsojalle käy selväksi, että näin tulee myös jossain vaiheessa käymään ja vielä hyvin nopealla aikataululla.
Zombie näyttää vierain silmin katsottuna reppanalta, vaikkei hän välttämättä sitä sielultaan ole. Viina ei tee hänestä aggressiivista tai edes kovin suulasta supliikkimiestä. Hän pikemminkin vajoaa sen avulla omiin oloihinsa. Zombie ei myöskään tahdo pahaa kenellekään ihmisille. Hän kuuntelee kohteliaasti jos jollain on hänelle sanottavaa. Zombie ei kuitenkaan halua ottaa kuulemiaan neuvoja liian vakavasti tai tosissaan, koska hänelle on alkanut pikkuhiljaa valjeta yhteiskunnan ja elämän ydin. Hän ei välttämättä jaksa roikkua tässä kaikessa mukana enää kovin pitkään. Zombie on alitajunnassaan valintansa tehnyt. Hänen elämällään on vain kolme päämäärä Istanbul, raki ja kummitusjuna.
Voidaan tietenkin kysyä onko Zombien käytös oikeutettua? Vastaako jokainen ihminen vain omasta elämästään ilman, että tarvitsee välittää muiden tunteista? Tältä kantilta tarkasteltuna Zombie on itsekäs kaveri tai jopa pelkuri. Hänellä on ystäviä, jotka välittävät, mutta silti Zombie laittaa oman eristyneisyyden tunteensa kaiken edelle. Zombie on mielestään nähnyt kaiken. Häntä kyllästyttää. Zombie haluaa kuolla eikä elää kuolleena piste.
Zombie on siis yksinäinen, vaikka hänellä on hyvä kaveri Harri, tyttöystävä Marjo, bändikaverit ja ihan kohtuullinen perhetaustakin. Yksinäisyys ja muista ihmisistä erkaantuminen leimaavat koko elokuvaa ja Mika Kaurismäki käyttää koko elokuvan tunnelmaa niputtavana voimana Black Sabbathin värjöttelevän melankolista Solitude raitaa, joka muuten muistuttaa olemukseltaan yllättävän paljon Moody Bluesin ikivihreää Nights in White Satinia.
Elokuva on kuitenkin tragikomedia, joten pelkälle ankeilulle ei anneta valtaa. Tällä kertaa komiikan hoitaa Matti Pellonpää ja hänen bändinsä Mulefukkers, jonka kokoonpanoon kuuluvat mm. vanhat Sleepparijäärät eli Sakke ja Mato. Pellonpään komiikantaju on tässä valloillaan ja oikeastaan vasta tämä rooli avasi minut kunnolla huomaamaan, kuinka monipuolinen näyttelijä hän on. Kuivan ja boheemin huumorin lisäksi häneltä taittuu myös tällainen märempi versio. Zombien tyttöystävää Marjoa näyttelee Marjo Leinonen, joka Silun tapaan on leipätyöltään muusikko. Leinosta on tituleerattu suomen Janis Jopliniksi ja tunnetuin projekti lienee yhä Balls nimeä kantava kokoonpano. Näyttelijäksi Leinonen oli rohkea valinta, mutta hän onnistuu mielestäni hyvin.
Zombie ja Kummitusjuna on hyvällä tavalla harmaa katsomiskokemus. Se on jollain tavalla terapeuttinen istunto, jonka avulla saa omille tunteilleenkin vahvistusta. Ei ole mitenkään poikkeuksellista tai erikoista jos ei jaksa enää innostua kaikista maailman asioista ja ihmisistä niin paljon kuin joskus ennen. Elokuva antaa jopa luvan haaveilla siitä, että pääsisi lepäämään arkkuun viileään, kuten Kotiteollisuuskin on nerokkaasti eräässä kappaleessaan sanaillut.
Kaiken kaikkiaan elokuvassa ei ole mielestäni mitään vikaa. Sitä kenties voi syyttää liiallisesta angstailusta, mutta toisaalta tarina kerrotaan kokoajan vieno hymy naamalla huumorilinssin läpi. Tyyli on siis ehtaa kaurismäkeläisyyttä, jota harvemmin on nähty näin vahvana Mikan ohjaamissa filmeissä. Kyse on siis selvästi hänen parhaastaan Arvottomien ohella.
nimimerkki: mauge
