Jos rakkaalla lapsella on monta nimeä, on niitä oltava High Spirtisilläkin vähintään kolme. Imdb tuntee elokuvan nimellä High School Spirits – luultavasti välttääkseen sekaannuksen High Spirits (1988)-flopin kanssa – kun taas videokasetti koteloineen haluaa kutsua itseään ytimekkäämmin High Spiritisiksi. Jossain maailmankolkassa raina tunnetaan hyvin todennäköisesti nimellä Beware! Ghosts!!, joka on jo todella paljonpuhuva typeryydessään. Kaiken kruunaa vhs-kasetin etiketti: “High Spirits – Kummitustalo”. Tämän hämmennyksen jälkeen kun yrittää lausua elokuvan ohjaajan – Michael L. Schaertl – nimen oikein, ollaan hyvin lähellä sitä kaksiosaista e:llä alkavaa yhdyssanaa*, joka kuvaa itse elokuvaakin.
High Spirits alkaa kauhuelokuvien oppikirjojen mukaan; on salamoita, yö, jänskätysmusiikkia sekä pahaenteisen näköinen talo. Eletään vuotta 1965 ja talossa murhataan mystisellä tavalla mies nimeltä Jackson Fulton (Eddy Eby) kippaamalla lintuhämähäkkejä tämän toilettiin. Sitten tullaankin aidosti hirvittävälle kaiutettujen rumpujen ja rumien vaatteiden 80-luvulle, samaan kaupunkiin. Andy Shumway (David Christiansen) on yliopistoa käyvä menevä kundi, jonka paras ystävä Kyle Skudstad (Neil LaBute) yrittää epätoivoisesti päteä minigolfissa ja keksiä aihetta graduunsa. Alati hermostunut ja selvästi neuroottinen Kyle on täydellinen vastakohta Andylle, mikä tehdään katsojalle kerta toisensa jälkeen selväksi.
Kyle innostuukin yllättäen paranormaaleista ilmiöistä, josta Andy saa loistoidean yöpyä Fultonin talossa ja kuvata samalla Jackson Fulton tämän tuonpuoleissa muodossaan. Kyle on tietysti ajatusta vastaan vedoten lukuisiin tekosyihin, mutta tarvitsee kipeästi aineistoa graduunsa antaen lopulta Andylle periksi. Miehet yöpyvätkin kuuluisassa talossa ja kokevat yöllisen kohtaamisen, jonka seurauksena jopa saksalainen meedio (Star Roman) matkustaa jututtamaan poikia. Poikien ottamia kohukuvia haluaa myös yliopiston tohtori Blunt (Wayne Gilbert), jolla tuntuu myös olevan jotain kytköksiä talossa kuolleeseen Jackson Fultoniin. Lopussa lyödään juonikuviot totaalisesti läskiksi.
Juonen yskiessä verta tyydytään lyhyisiin irtovitseihin. Kylen nörttimäisyydestä irtoavatkin elokuvan harvat naurut LaButen näytellessä roolinsa yllättävän hyvin ja luontevasti – miehen roolihahmosta alkaa jopa pitämään. Sen sijaan Andyn roolissa keikistelevä muka-cool Christiansen on huomattavasti epähauskempi tapaus. Mies kun ei komediaa hallitse, ainakaan ilman kunnon käsikirjoitusta. Komediahan tämä silti on ja muistaa aina sopivan paikan tullen virnuilla epätoivoisesti aikansa hittileffoille. Ghost Busters (1984), Psyko (1960) ja Manaaja (1973) joutuvat aivottoman parodian kohteeksi, saati että elokuva malttaisi jättää edes itse itseään parodioineen Friday the 13th (1980) -teinikauhuilun rauhaan. Ikävä kyllä vitsit ovat niin ilmeisiä ja mielikuvituksettomia, että katsoja alkaa tuntea tulleensa pahasti aliarvioiduksi.
Monasti olen kritisoinut Hollywoodin filmintekijöiden tapaa kuvata yökohtaukset päivisin eri linssien läpi, vaan siitä ei tarvitse urputtaa High Spiritsin kohdalla. Yökohtaukset on kuvattu rehellisesti keskellä yötä ja jälki on sen mukaista. Videokasetin rakeista kuvaa ei voi täysin syyttää siitä epäkohdasta, ettei kuvassa ole aina riittävästi valoa tapahtumien hahmottamiseen. Jos ei tekninen puoli ole aivan kohdallaan, petraa musiikki edes pikkaisen. T-Ray -nimisen musiikkimaakarin teemamusiikkia ei kuulla onneksi elokuvassa kuin pieni hetki, mutta muuten elokuvan “kauhukohtaukset” on saatu kuulostamaan hyvältä – tietenkin melko perinteisin keinoin esikuviensa tapaan volyymitasoa nostaen ja laskien.
Entä onko High Spirits *epäonnistunut, kuten arvostelun alussa uumoiltiin? Vaikka elokuva eteneekin välillä jopa löysästi lyhyen kestonsa (90min) ajan ja junnaa välillä paikoillaan, meinaa homma silti kääntyä väkisinkin plussan puolelle. Neil LaBute on oikeasti yksi sympaattisimmista pelkureista koko elokuvahistoriassa deittaillessaan kaunista tyttöystäväänsä ja esittäessään minigolf-ammattilaista, vaikkei pelistä mitään tajuakaan. Ulkonäkö ja persoona lyövät kättä saumattomasti, eikä mies jää pelkäksi one-linereiden – joskin hyvien sellaisten – yksiuloitteiseksi laukojaksi. Miehen varassa on melkeinpä koko elokuva – niin turhiksi muut hahmot tuppaavat jäädä. Erityisen heikoksi lenkiksi osoittautuu David Christiansen, joka ei ole tarpeeksi luonteva, saati tarpeeksi huono ollakseen jo hyvä b-luokan elokuvassa. Mies vaan ei saa komiikkaansa toimimaan vitsien ollessa täysin ennalta arvattavia. Vasta elokuvan ehtoopuolella nähdään hieman valoa projektorin linssissä Star Romanin esittämän meedion, tri. Helen Oldfieldin saapuessa paikalle. Naisen naurettavan ylikorostettu saksalaisaksentti sekä nuoreen Kyleen kohdistuva häpeilemätön lihanhimo kirvoittavat kyllä leveän virneen naamalle – ehkä kuitenkin liian myöhään.
Jos meno paranee loppua kohden, on yksi asia läsnä koko elokuvan ajan, tai ainakin luulen niin. Harvaa elokuvaa katsomalla aistii porukalla olleen hauskaa kuvatessaan, ja uskoisin High Spiritsin olevan yksi näistä leffoista. Jonkinasteista innokkuutta on havaittavissa aika ajoin ylinäyttelyn lomassa, eikä amatöörimäisyyttä ole edes yritetty peitellä liiallisella vakavuudentavoittelulla. High Spirits on hyvässä ja pahassa ehta 80-lukulainen amerikkalaiselokuva. Löytyypä elokuvasta jopa kasarirainoille tyypillinen treenimontaasi Kylen opetellessa minigolfin saloja tyttöystävänsä opastuksella, jotta voisi osallistua suureen yliopistolliseen putti-kilpailuun. Juonen osalta täysin käsittämätön mutkat suoriksi vetävä transseksuaalimeedio on jo melkein syy nostaa High Spirits kulttielokuvien kastiin, mutta aivan sinne se ei yllä. Hieman lisää yritystä, muutama yliampuvampaa kohtausta, ja tässä olisi ollut roskaviihdearvoltaan oiva b-luokan elokuva. Tällaisenaan vain Neil LaButen ansiosta ihan katsottava pieni unohdettu klassikonpoikanen.
