Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (2011) on perinteinen, odotettavissa ollut ja kaikki mitat täyttävä onnistuminen maailman suurimmalta kokoillan mieheltä Steven Spielbergiltä. Pääpaino on visuaalisessa sirkuksessa ja tutussa seikkailukalustossa, tarina on hyvä ja toimiva, lapset rakastavat elokuvaa, aikuiset voivat katsoa sitä, ja kuin viilana kakussa elokuva päättyy sadunomaiseen jatko-osa-lupaukseen. Lisäksi kaikkea on sopivissa määrin. Toimintaa ja jännitystä piisaa niin kuin 3D-akrobatiaa esittelevässä elokuvassa kuuluu, ja huumoria ja syvällistä sopotusta on lusikoitu sekaan juuri oikeat mitalliset – jälkimmäistä ehkä jopa tavallista vähemmän. Roistot näyttävät roistoilta, hyvät tyypit hyviltä ja juoppo kapteeni Haddock juo riittävästi viskiä. Musiikki on hillityn mahtipontista jännityssävellystä ja Baggharin takaa-ajokohtaus sekä älyttömän yliampuva että ehdottoman nautittava. Elokuva on juuri sellainen, minkä katsoja halusikin sen olevan, ja näinä teknillisesti kehittyneinä mutta kulttuurillisesti epävakaina aikoina – joina yhteenkään elokuvaan ei voi enää varmasti luottaa – siitä sietää olla hyvin kiitollinen.
Hergen nuoresta belgialaisreportterista kertovaan sarjakuvaan perustuva elokuva on kertomus, joka koostuu muutamista tunnetuista Tintti -tarinoista. Lopputulos on onnistunut muttei henkeäsalpaava, mukaansatempaava muttei järin mielenkiintoinen. Se ei ainakaan tällaisen ei-sarjakuvia-juurikaan-lukevan -ihmisen ajatusmaailmaa henkilökohtaisesti loukkaa. Lisäksi elokuva pysyy uskollisena hahmojen alkuperäisille piirrosversioille, kenenkään psyykellä ei ole turhia taiteiltu eikä kenenkään vaatteita muutettu omituiseen muotoon. Näyttelijävalinnat ovat onnistuneita, ja visuaalinen puoli oikeasti todella hätkähdyttävä; liikkeentunnistustekniikalla toteutetussa elokuvassa hiukset liehuvat tuulessa ja ilmeet ovat kuin oikeiden ihmisten. Maisemat ovat kauniita, varjot ja värähdykset virheettömiä. Tintti (Jamie Bell) on muokattu onnistuneesti valkokankaalle ja on jopa vähän söpö, mikä tosin johtuu toivottavasti siitä että hänellä on niin sympaattinen ääni. Entinen Billy Elliot oli näet ainakin 14-vuotiaana maailman sympaattisin ihminen. Ivan Sakarin (Daniel Graig) on niin pahis kuin pahis voi olla, ja Dupond (Simon Pegg) ja Dupont (Nick Frost) taas ovat rasittavia hölmöjä kuitenkaan myötähäpeää herättämättä. Andy Serkis tekee jälleen kerran loistavan ääniroolin, tällä kertaa kummallisena kapteeni Haddockina. Pikkuinen Milou on suloinen avuliaana, terävänä ja omatoimisena koirana, joka ei kuitenkaan tee mitään mikä saisi vanhemman katsojan vaivaantumaan. Elokuva pysyykin sarjakuville ja piirrosohjelmille kiitettävän lojaalina edes yrittämättä kikkailla, ja kantaa siksi myös itse alkuperäistinttejä ihailevan katsojan luotettavasti alusta loppuun.
Koska Steven Spielberg on ollut niin merkittävä henkilö stereotyyppisen seikkailuelokuvan kehitysprosessissa, on hänellä absoluuttinen oikeus näitä elokuvia tehdä. Hänen ei tarvitse vältellä kliseiden käyttöä sillä hän on itse kävelevä klisee. Hän on tuttu, turvallinen, lapsellinen ja raivostuttava. Spielbergin elokuvissa dinosaurusten askeleilla on minuuttien välit ihan vain siksi, että vedenpinta saadaan värisemään, ja jokainen lähikaupasta käsinkin tapahtuva kotiinpaluu edellyttää kahta rekallista sinfoniaorkesterin soittimia. Spielbergin elokuvat ovat aina samanlaisia; Spielbergin elokuvia. Tämä pätee myös Yksisarvisen salaisuuteen, joka on visuaalisesti huikea, ohjaukseltaan onnistunut, juoneltaan toimiva ja yleisilmeeltään hyväntuulinen täysosuma. Todella viihdyttävää perjantai-illan katsottavaa, jota ei ole turhilla sähellyksillä pilattu. Vakaville haasteiden hakijoille tarina voisi toki olla monimutkaisempikin, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että hyvät kalapuikot ovat aina parempia kuin väärin valmistettu pallokala.
