Ohjaaja Todd Haynesille siunaantui melkoinen aihe, kun elokuvaa Bob Dylanista alkoi koostamaan. Itse en Dylanin tekemisistä ole ollut erityisen kiinnostunut, mutta mies on kuulemma mystinen persoona, eikä kovin vähällä päästävä aihe muutenkaan. Elokuvan varsinainen ideakin vaikutti haastavalta ja lupaavalta: muusikon elämää ja persoonaa kuvataan kuuden eri henkilön ja tarinan kautta. Kaikki nämä henkilöt ovat Dylanin “persoonan osia”, eikä hahmoista yhdenkään nimi ole Bob Dylan, eivätkä kaikki ole edes muusikoita. Eli ajatus ainakin on riittävän jännä ja odotukset kehutulle I’m Not Therelle suht’ korkealla.
Kuuden “Dylanin” tarinat etenevät rinnakkain ja ainakin osittain kronologisesti. Mukana on perhe-elämää, uskoon tulemista, sekoilevaa rock-tähtöstä, marttyyri, julkisuuden pakoilua, aikansa äänitorvena toimimista. Kuudesta tarinasta kuitenkin vain pari toimii kunnolla ja varsinkin Billyn (Richard Gere) osuus tuntuu irralliselta ja jopa turhalta. Ymmärrys on tiukoilla, sillä kohtaukset ovat valitettavan usein epäselviä ja tarinaan on siroteltu aivan liikaa ja aivan liian turhaa krääsää. Ikävä kyllä tulee miettineeksi sitäkin, yritetäänkö vajaaksi jäänyt tarina jotenkin korvata kaikella kikkailulla.
Toinen runsas ja ideoita pursuava tekijä I’m Not Theressa on sen käyttämä kuvamateriaali. On mustavalkoista kuvaa, dokumenttikuvaa, uutispätkiä, muuta kameralla taiteilua. Monipuolisuus kuitenkin toimii ja onnistuu näyttämään ihan oikeasti tuoreelta ja omaperäiseltä, vaikka turhaa taiteellisuutta hakevia ja ei niin toimivia elementtejä on mukana tarinaa turhan kiihkeästi alleen polkemassa. Sen verran kuitenkin kehaisen, että materiaali itse on kaunista ja tyylikästä. Väritys ja tekniikka toimii hyvin kohtausten aikakausien ja niiden tunnelmien luojana. Varsinkin Robbien (Heath Ledger) tarinan kuvaus on erityisen kaunista kaikessa surumielisyydessään ja arkisuudessaan. Hieman tyylikikkailu kuitenkin rupeaa hankaamaan, sillä less is yleensä more ja vähempi taiteilu olisi tuonut enemmän lähestyttävyyttä.
Elokuvan hahmot taas ovat yllättävän helposti lähestyttäviä ja sympatioita herättäviä. Itse asiassa näyttelijöiden suoritukset ovat itse elokuvaa vakuuttavampia ja aidompia. Ainoa varsinainen pettymys oli Cate Blanchettin esittämä sekoileva ja vaikeaselkoinen muusikko. Palkittu ja ylistetty suoritus paljastui tylsästi heikoksi lenkiksi. Välillä Blanchett tuntuu olevan miehen roolissa sopivan itsetietoinen ja -ironinen, mutta välillä taas sortuu teennäiseen ylinäyttelemiseen. Nainen miehen roolissa ei siis toimi ja jättää jälleen pirullisen omaperäisyyttä tavoittelevan maun. 11-vuotiasta kulkuria esittävä Marcus Carl Franklin on kuitenkin loistava, ja Heath Ledger näyttelee joukon vähiten sympatioita herättävän roolin lämpimästi ja inhimillisesti.
I’m Not There jätti melkoisen sekavan fiiliksen. Välillä sen oivallukset ja erikoiset valinnat vaikuttivat päälleliimatuilta, ja tuntui kuin tekijät olisivat halunneet yhden elokuvan aikana lyödä kaikki korttinsa pöytään, vaikka se itse tarinaa ja elokuvan nautittavuutta pilasikin. Hyvät ideat, kaunis toteutus ja Dylanin musiikin luonteva ja pakoton käyttö ansaitsevat kuitenkin kiitoksensa.
