Yleensä hyvällä elokuvalla on kerrottavanaan mielenkiintoinen tarina, jossa on samaistuttavia hahmoja ja erityyppisiä henkilöitä. Yleensä myös kirjoitan mahdollisimman vähän spoilaavan kuvauksen näiden alkuasetelmasta. Tämän elokuvan kohdalla se ei onnistu: siinä ei nimittäin ole minkäänlaista – kaikkein vähiten mielenkiintoista – tarinaa, päähenkilöitä ei ole, useimmilla henkilöhahmoilla ei ole edes nimeä ja he ovat niin ohuita ettei katsoja voi mitenkään samaistua heihin tai välittää heistä. Tätä kompensoidaan pyörryttävän suurella määrällä tarpeettomia hahmoja, joihin ei tutustuta mitenkään ja jotka ovat ruudulla vain räiskiäkseen venäläisiä, joiden asema tässä elokuvassa on lähinnä olla paha vihollinen. Siinä mielessä tämä muistuttaa huomattavan paljon Hollywood-sotaspektaakkeleja.
Elokuvan yleisilme on hyvin ulkopuolinen ja irrallinen. Jos sotaelokuvan hahmoihin ei voi samaistua, se on paha juttu. Jos sotaelokuvalla ei ole persoonallisia hahmoja, se on vielä pahempi juttu, sillä silloin hahmoista ei välitä, ja vaikka heidän kuolemastaan yritetäänkin repiä suruntäyteistä draamaa ja tuskaa irti, totuus on että he ovat katsojalle täysin yhdentekeviä tyyppejä. Kuitenkin joitain inhimillisyyden ja henkilöyden pilkahduksia mukana on ja esimerkiksi kenraali Laguksen huoli Olof-pojastaan onnistuu koskettamaan, vaikkakin tämä piirre on elokuvan yleisen dokumentaarisen ja ulkopuolisen tyylin vuoksi irrallisen ja päälleliimatun tuntuinen. Eikä se muutenkaan riitä, että yhdellä henkilöhahmolla on nimi, kun Tali-Ihantala 1944 unohtaa täysin sotaelokuvan aina niin tärkeän sanoman. Sotaelokuvan pitäisi mielestäni olla kuvaus sodan universaalisesta tuskasta ja antaa kasvot niin “omille” kuin “vihollisellekin”. Kun Sam Peckinpahin mestariteos “Rautaristi” oli väkivaltaisuudestaan huolimatta inhimillinen kuvaus sodan uhreista, Lindmanin rujauksessa kuvataan totaalisen yhdentekeviä ukkoja ampumassa toisiaan.
Elokuva lähtentelee suuresti jonkinasteista dokumenttia. Tämä ei ole onnistunut ratkaisu. Se ehkä voisi olla, kuten se “Tora Tora Tora!” -tyyppisessä selkeän dokumentaarisessa pätkässä voisi olla. Lindmanilta tämä tyyli ei kuitenkaan suju. Kartat ja tietoiskut joita elokuva aina välillä tarjoilee, eivät tuo konseptiin mitään hyvää vaan tekevät siitä liki kiusallisen katselukokemuksen. Myös muutamat mukaan liitetyt autenttiset arkistopätkät herättävät myös kummastusta. Sen lisäksi, että nämä kohtaukset ovat paitsi turhia, myös kokonaisuuden kannalta haitallisia ja siihen huonosti sopivia, ne ovat myös päälleliimatun oloisia (mitä ne kyllä ovatkin). Olihan niitä Laineen “Tuntemattomassa Sotilaassakin”, mutta mustavalkoisessa elokuvassa mustavalkoiset arkistopätkät eivät olleet läheskään niin silmiinpistäviä ja muutenkin ne oli liitetty sopivampiin kohtiin osaavammin mukaan, eikä niitä vain itsetarkoituksellisesti oltu läiskitty sinne tänne.
Kukaan elokuvassa ei osaa näytellä. Paremmin komediapuolelta muistettava Pirkka-Pekka Petelius oli tavallaan ainakin yllättävä valinta rooliinsa, mutta hänkään ei tehnyt kovin hyvää roolisuoritusta. Dialogi on uskomattoman puisevaa, ja niin rintamajermut kuin upseeritkin puhuvat likipitäen kirjakieltä. Hyvin epäuskottavaa sellaista. Tämä etäännyttää heitä “Tuntemattoman sotilaan” perisuomalaisiin jermuihin tottuneesta katsojasta entisestään. Lisäksi kohtauksissa, joissa kameran mielenkiinto on kohdistunut erityisesti yhteen hahmoon, taustalla olevat näyttelijät eivät edes teeskentele tekevänsä jotain vaan patsastelevat seisaaltaan katsellen tyhjyyteen. Elokuvan tyyli on myös kokonaisuudessaan turhan mahtipontinen, hahmojen ylväästi julistamat repliikit ovat puisevia ja liian selvästi ulkoa opeteltuja. Koomisuuteen asti mahtipontiset taustamusiikit lisäävät kokemuksen tuskallisuutta. Suomalaissotaelokuvien tyylin vastaisesti sentimentaalista paatosta ei ollut mukaan suuremmin eksynyt – tosin Mannerheimhan totta kai piti väen väkisin käskeä nukkumaan kun se niin kovasti miehistään välitti ettei muuten huomannut levätä.
Aivan kaikki ei kuitenkaan ole tässä huonoa. Vaikka muuten elokuva olisikin yhden tähden pätkä, niin tekninen toteutus on todella hyvä. Sota näyttää komealta, tehosteet ovat upeita ja koko ajan mukana on suomalaisrainoille poikkeuksellinen todella spektaakkelimainen tunnelma. Myös toiminta on hienosti kuvattua ja toimintaelokuvana tästä saisikin paljon irti, mutta sellaiseksikin filmi on ylipitkä. Joulukuussa 2007 julkaistun Tali-Ihantala 1944:n tarkoitus oli juhlistaa 90-vuotiasta itsenäistä Suomen tasavaltaa. Ohjaaja Åke Lindmanilla oli jo entisestään kokemusta sotaelokuvista, näyttelijänä “Tuntemattomassa sotilaassa” sekä ohjaajana “Etulinjan edessä” -filmissä. Tali-ihantala 1944 yrittää olla “Tuntemattoman sotilaan” kaltainen isänmaallinen mutta samalla inhimillinen sotaeepos ja jatkaa “Etulinjan edessä” -tyyppisellä puolidokumentaarisella linjalla. Lopputuloksena on elokuva, joka ei ole lähelläkään Tuntematonta, jossa ei ole mitään elokuvan perinteisesti hyvänä pidettyjä piirteitä ja joka on Lindmanin edellisestä sotaohjauksesta ottanut mukaan lähinnä huonot piirteet. Hyviä ei paljoa löydykään, siitä ei valitettavasti pääse yli eikä ympäri.
