Sattuipa eteeni Gary Danielsin tähdittämä 1990-luvun toimintapätkä. En oikeastaan epäröinyt katsoa kyseistä teosta, koska takaraivossa piileskeli ajatus, että pakko se on tälläkin miehellä olla joku kelpo elokuva. Vielä enemmän toivoa antoi, kun alkuteksteissä komeili ohjaajan paikalla herra nimeltä Isaac Florentine. Mies joka sai itselleen nimeä tulevilla elokuvillaan, kuten Teräskehä 2 ja 3.
Itse tarina kertoo palkkionmetsästäjä Rolandista (Gary Daniels), joka on elättänyt itseään napsimalla rikollisia elävinä tai kuolleina rahaa vastaan. Sitä vastoin hänen veljensä Oliver (Gary Daniels) on yksi kuudesta henkilöstä, jotka kantavat veressään erikoisantibiootteja. Tämän avulla hän on yksi harvoista ihmisistä, jotka ovat selvinneet kulkutaudista, joka on hävittänyt suurimman osan maailman asukkaista. Oliver on matkalla vaimonsa Christinen (Barbara Crampton) kanssa tutkimuksiin muiden pelastajien kanssa, kunnes he joutuvat itse pääroiston Little Rayn (Bryan Genesse) väijytyksen keskelle. Lähes kaikki tietenkin tapetaan myös Oliver. Christine onnistuu kuitenkin pakenemaan, mutta hänen harmikseen henkiin jää myös teknikko, joka vasikoi henkensä ollessa uhan alla, että nainen saattaa olla tällä hetkellä raskautensa myötä ainut parannuskeinoa kantava henkilö. Little Ray lähtee jahtaamaan Christinea, joka ei kuitenkaan tule olemaan helppoa, koska Oliverin veli Roland löytää veljensä vaimon ja päättää suojella häntä.
Juonellisesti tämä kuulostaa perusvarmalta b-toiminnalta, mutta mikä tästä sitten tekee erityisen? Koska käsikirjoittaja Frank Dietz on päättänyt sekoittaa post-apokalyptiseen maailmaan ison ripauksen westerniä. Lisäksi Florentine on tuonut ohjauksessaan hongkongmaista toimintaa, joten varsinainen soppa onkin valmis. Juoni etenee, kuten pitkääkin, eli välillä Daniels mukiloi roistoja, sitten herkistytään hetkeksi muistellen vaikkapa menneitä ja taas mennään pyssyt paukkuen.
Näyttelijäsuoritukset ovat ihan siedettävällä tasolla, eikä varsinaisesti aiheuta mitään myötähäpeää. Genesse oli varsin hyvä roiston roolissa ja hahmon tulkitseminen tuntui olevan mieluisaa. Pääsihän mies lopulta näyttämään kamppailutaitojaan. Toki miehen motiivit jäivät välillä arvailun varaan. Cramptonin rooli oli tällä kertaa pätevällä syyllä mukana elokuvassa, eikä kuten esimerkiksi hieman samantyyppisessä elokuvassa Cyborg, jossa toisella naishahmolla ei ollut varsinaista virkaa roikkua pääsankarin helmoissa. Itse päätähti Daniels oli päästetty elementtiinsä esittelemään taekwondo taitojaan ja repliikkejä oli myös hieman vähemmän, jotta miehen tosikkomainen uskottavuus säilyisi läpi elokuvan. Van Dammen tapaan mies pääsi kokeilemaan kaksoisroolia ja suoriutui ihan kelvollisesti Oliverina. Rolandina hän vaikutti kuitenkin juuri sellaiselta antisankarilta, jolta voi odottaa turpaan vetoa.
Florentinelle on annettava kuitenkin plussat elokuvan toimintaosuuksista, johon herra onkin erikoistunut. Draamat oli ohjattu siedettävästi ja taustalla välillä soinut herkkä sointu piti tunnelmaa yllä. Palatakseen toimintaan, joka oli välillä huvittavaa, kuten revolverit, jotka olivat kuudesti laukeavien sijasta tusinamäärin laukeavia. ”I don’t hear you reloading” onkin ehkä jopa tarkoituksesti itseironiaa, jolla Little Ray muistuttaa elokuvan lopussa katsojaa miten tilavia revolverit onkaan elokuvissa. On silti Florentinen onni, että mies sai tuotantoryhmään japanilaisen Akihiro Noguchi, joka oli sitä ennen tehnyt itselleen nimeä taistelukoreograafikkona ja stunttien suunnittelijana Power Rangers –sarjoissa. Scott Adkinsin tähdittämästä Ninjaelokuvasta näkee mm. parhaiten miehen jälkeä, sekä samoihin aikoihin arvostelemani elokuvan kanssa julkaistu Lohikäärmeiden silta.
Kaiken kaikkiaan varsin viihdyttävää scifitoimintaa, josta ei puutu oikeastaan mitään kamppailuelokuvien maailmassa. Daniels pääsee loistamaan taidoillaan, jotka oli pahasti jätetty varjoon Kuolemanrangaistuksessa.
