Rob Reinerin esittämä dokumentaristi lähtee tekemään “rockumenttia” brittibändi Spinal Tapista. Bändin jäsenet ovat toinen toistaan tyhmempiä, ja yhtyeen kokoonpanoa on jouduttu uusimaan useasti merkillisten kuolemien takia. Yksi tukehtui oksennukseen, joka ei kuulemma ollut edes omaa, toinen vain muuten räjähtää merkillisesti kuin tuhka tuuleen. Mutta sellaisia räjähdyksiähän tapahtuu paljon, mutta niistä ei vain puhuta.
Aitoa dokumenttia hämmästyttävän hyvin muistuttavaksi tehty Spinan Tap – hei, me rokataan on idealtaan loistava, mutta toteutukseltaan keskinkertainen. Aiheesta olisi saanut kasaan hauskemmankin elokuvan. Leffa on satiiri, ja vaikka irtovitsit eivät kuulu asiaan, niin enemmän jonkinlaista huumoria jää kaipailemaan. Muutaman kerran rainan aikana hymähtelee itsekseen. Tuohon käy hyvin esimerkiksi kohtaus, jossa eräs bändin jäsen esittelee dokumentaristille vahvistinta, jonka namikat kääntyvät yhteentoista. Tällaista pientä kivaa on ripoteltu sinne tänne.
Musiikkikohtauksia on kiitettävän paljon. Bändi soittaa biisejä, joissa on järkyttävän huonot sanat, mutta jalka voi alkaa takomaan lattiaa huomaamatta vaikka Stonehengen tahdissa.
Reiner on kaivanut leffaan tyypillisimmät kliseet, joita rock-maailmassa esiintyy. Ihan kivasti ne on saatu ruudullekin, mutta itse leffa ei satiiria puhkuvasta hengestään huolimatta aukea täysin. Se on hieman liian erikoinen ja etäisen oloinen, että aika kuluu kyllä nopeasti, mutta tyhjä olo jää. Se, miten paljon leffasta pitää, saattaa riippua katsojan rock-tuntemuksesta. Toiset saavat tästä paljon irti, toiset eivät yhtikäs mitään. Itse sain jonkin verran, mutta osa jutuista on niin inside, että menee yli hilseen. Roolisuorituksista yksikään ei ole erikoismaininnan arvoinen. No, ehkäpä bändin managerin näyttelijä vetää pisimmän korren. Hemmoista ei ole ollut tarkoituskaan tehdä pintaa syvempiä, vaan lähinnä itserakkaita pellejä, joiden älykkyysosamäärä on varsin alhainen.
Kamera keikkuu 80 minuuttia backstagelta toiseen, lavalta lavalle, pukuhuoneen kautta keikkabussiin ja niin edelleen. Katsojalle annetaan hienoista mahdollisuuksista huolimatta vain pari kohtausta, jotka muistaa päivän ajan, mutta huuhtoutuvat sieltä pois helposti. Ei ikimuistoinen, ei klassikkomaineen arvoinen, mutta kokeiluna hieno. Jatko-osakin on tehty nimellä The Return of Spinal Tap.
nimimerkki: Viisas
