Tähän mennessä Simpsoneita on tehty jo kokonaiset 18 tuotantokautta ja 19. kausi pyörii Yhdysvalloissa juuri tällä hetkellä. Elokuvakin on pukattu ulos, sarjakuvia tehty ja kaikenlaisia oheistuotteita värkätty. Vaikka sarjan nykyinen taso on laskenut reippaasti alaspäin sarjan kultakaudesta, niin monen fanius jatkuu tuskin koskaan kuolematta. Monen katsojan sydämet valloittanut aikuisten satiirinen animaatiosarja on vuodesta toiseen turvautunut absurdiin huumoriin, gagien reippaaseen viljelyyn ja mainiosti kirjoitettuihin hahmoihin. Lennokas huumorisarja on tullut tunnetuksi yhteiskuntakritiikistään ja amerikkalaisen kulttuurin epäkohtiin puuttumisesta. Tätä kritiikkiä ei esitetä räväkän suorapuheisesti, vaan usein nerokkaan saarnaamattomasti ja jopa hieman piilotetusti. Sarjan parhaimpana aikana voidaan pitää kausia kakkosesta kasiin, mutta kaikki kuitenkin lähti liikkeelle ensimmäisestä kaudesta. Vaikka Simpsoneiden ensimmäinen tuotantokausi onkin useassa kohtaa sympaattisen köykäistä, niin se saneli selvät sävelet tuleville kausille.
Jokainen TV:n omistaja tietää varmasti, mistä tässä hommassa on kyse. Eli Simpsonit on nimensä mukaisesti kertomus Simpsoneiden perheestä. He ovat keskiluokkainen perhe Springfieldin kaupungissa. Keltaisenväriset ihmiset asustelevat lähellä ydinvoimalaa, joka on kaupungin suurin työllistäjä. Siellä työskentelee mm. Simpsoneiden Homer-isä, joka ei ole mikään älynjättiläinen, vaan perusjuntti kaljanlitkijä. Homer tyhmenee kausi kaudelta, joten vielä ensimmäisellä kaudella hän ei ole niin idiootti kuin yleensä. Onhan hän jo tälläkin kaudella varsin yksinkertaisesti ajatteleva ja sikaileva nahjus, mutta myös empaattinen perheenisä. Marge-äiti omaa pystyssä olevan sinisen hiuspehkon ja ihan fiksuja ajatuksiakin. Hän on tyypillinen kotiäiti, joka useassa kohtaa toitottaa järjen torvea tässä perheessä. Perheen esikoinen on kauhukakaran maineessa oleva 10-vuotias Bart, joka on tunnettu skeittilaudastaan. Hulivili keksii jaksosta toiseen uusia temppuja, jotka johtavat välillä suoranaisiin katastrofeihin. Bart ei ole kuitenkaan pohjimmiltaan mikään paha poika, vaan vähän niin kuin nykyaikaistettu versio Vaahteramäen Eemelistä. Sitten on varhaisteini-iän angstissa uiskenteleva 8-vuotias hikipinko Lisa, jonka lempiharrastuksiin kuuluu saksofonin soitto. Välillä tuntuu, että hän on tämän perheen älykkäin jäsen. Valtavirrasta poikkeava tyttö masentuu usein, mutta löytää onnen taas esimerkiksi jammailemalla kulahtaneen jazzmuusikon kanssa. Sitten on Maggie, joka on vasta vauvaiässä eikä sen vuoksi pahemmin puhu. Tälle vauvalle ei mitään hirveän suurta luonnetta synny, minkä vuoksi hänestä onnistutaan ehkä repimäänkin niin paljon huumoria irti.
Sarjakuvapiirtäjä Matt Groeningin luomus on tärkeä ja ainutlaatuinen pala TV-historiaa. Se on fiksu, räävittömän hauska ja tarkkanäköinen huumorisarja. Kaksimielisten vitsien, hölmöjen seikkailuiden ja älyvapaiden ideoiden alla lepää järkeviä mietteitä ja jopa kantaaottavia ajatuksia. Sarja ottaa kantaa mm. uskontoon ilmiönä, poliittisiin tilanteisiin ja amerikkalaisten väkivaltaan taipumiseen. Ensimmäisellä kaudella sarja vasta etsii suuntaansa, niinpä satiirisuus ei pääse siihen tunnettuun lennokkuuteensa. Oikeastaan mikään ei pääse vielä tällä kaudella kunnolla käyntiin, vaan kaikilla osa-alueilla on pientä hakemista. Ideat ovat kuitenkin hyviä ja tekijäporukalla on ollut suurta kunnianhimoa. Ääninäyttelijät eivät kuitenkaan ole vielä löytäneet hahmojensa ydintä ja sitä sopivaa ääntä, varsinkaan sivuhahmoilla. Päähahmoista erilaisimmalta kuulostaa Homer, koska ääninäyttelijä Dan Castellaneta halusi matkia Walter Matthauta. Homerissa on toki paljon yhteneväisyyksiä legendaarisen Matthaun esittämien hahmojen kanssa, mutta ääni ei ole niin moniulotteinen kuin olisi parasta. Tämä huomioitiin, joten heti seuraavasta kaudesta lähtien Castellaneta vaihtoi hieman ääntään tulkitessaan Homeria. Piirrostyylikään ei ole ihan hanskassa, vaan värit ja ääriviivat seikkailevat puolin ja toisin. Karkea piirrostyyli ei pahemmin houkuttele, mutta silti jokin jo tässä ekassa kaudessakin iskee. Käsikirjoitukset sisältävät hyviä juttuja, mutta loistavat kokonaisuudet ovat harvassa. Parhaimmat oivallukset tulevat tällä kaudella usein uni- ja kuvitelmakohtauksissa.
Ensimmäisen kauden jaksot sisältävät monia klassikkotarinoita, mutta mestariteoksia ei oikeastaan löydy yhtään. Jaksot ovat enemmänkin viihdyttäviä kuin hauskoja. Mitään räkänauruja ei vielä tarjoilla, kun myöhemmillä kausilla saa parhaimmillaan kieriskellä maassa naurusta kippurassa. Jaksoja on 13, joissa jokaisessa on kunnon tarina tyylikkään vitsitulituksen sijaan. Kunnon revittelyyn päästään oikeastaan vain jaksossa Call Of The Simpsons, jossa mielettömät tilanteet seuraavat toisiaan vauhdikkaalla temmolla. Kauden muita helmiä ovat legendaarinen joulujakso, joka on aloittaa sarjan lupaavasti, ja Life On The Fast Lane, jossa Homer ostaa Margelle keilapallon synttärilahjaksi. Kaudessa on kaksikin kerronnallista vika, joista ensimmäinen on Bartin päästäminen pääosaan. Onhan hän toki hyvä hahmo ja aika cool skeittitemppuineen, mutta ei tässä mistään lastensarjasta ole kyse. Myöhemmin sarja keskittyy yhä enemmän Homeriin, mutta ensimmäisellä kaudella melkein jokainen jakso keskittyy Bartiin. Jos Bart ei ole pääosassa, niin mukana on ainakin häneen keskittyvä sivujuoni. Toinen vika on sivuhahmojen liian vähäinen käyttö. Myöskään kaikkia tärkeitä sivuhahmoja ei ole vielä kehitetty ja monien tulevaisuudessa tärkeiden hahmojen luonne on vielä kehitysasteella. Näitä hahmoja ovat esimerkiksi Homerin kantabaarin pitäjä Moe, kaljaa kittaava kaveri Barney, rehtori Skinner, lähimyymälän kauppias Apu ja ydinvoimalan omistaja Montgomery Burns. Sarja on tunnettu myös julkkisvieraista, joita ei vielä pahemmin pyöri mukana tällä ekalla kaudella, mutta Kelsey Grammer tekee jo ensiesiintymisensä Bartin arkkivihollisena Sideshow Bobina.
Simpsoneiden ensimmäinen kausi on ihan jees, mutta myöhemmin sarja sai lisää potkua ja ajoi itsensä kunniakkaasti komedian tähtikartastoon. No, joka tapauksessa hyvää ja ainakin nostalgista viihdettä. Kestää monetkin katselukerrat ja iloa riittää pitkään. Jää pahasti seuraavien kausien varjoon, mutta suositun sarjan ekassa kaudessa on aina pakko olla jotain erikoista, josta sarjan suosio on lähtenyt. Vaikka tämä ensimmäinen kausi muistuttaakin välillä enemmän tyypillistä perhesarjaa kuin anarkistista komediaa, niin Simpsoneiden pohjimmainen henki on tunnettavasti läsnä. Kuuluu jokaisen fanin hyllyyn, mutta sehän on jo sanomattakin selvä.
