Historiankirjoissa aina meidän päiviimme asti on säilynyt tarina keisari Augustuksesta sekä vanhojen roomalaisten eliittisukujen rappiosta ja tuhosta. Vanhan keisarin ymmärrettyä rikkaan sukunsa nuorison valitsevan häpeäkseen maineen ja mammonan jalon verilinjansa jatkamisen sijaan tämä asetutti valtakuntansa rikkaille erityisiä siveellisyys- ja perhelakeja, jotka rajoittivat yltäkylläisyydessä rypemistä, sekä velvoittivat näitä tuottamaan tietyn määrän jälkeläisiä yhteiskuntaluokkansa selviytymisen nimissä. Kokeilu kuitenkin epäonnistui, ja lait päädyttiin nopeasti kumoamaan Augustuksen harmiksi. Aikojen saatossa elinvoimaisemmat perheet ja yksilöt korvasivat imperiumin vanhan ja taantuneen yhteiskuntaluokan, jolloin myös Juliusten ennen niin kunniakas suku katosi historian hämäriin.
MTV:llä uransa aloittaneen ysärivisionääri Mike Judgen vaihteeksi oikeilla näyttelijöillä tuotettu Idioluutio leikittelee vähän keisari Augustuksen suvunlisäystä koskevan probleemin kanssa. Kuten Judgen elokuva osuvasti ja ehkä vähän liiankin paksulla rautalangalla asian ilmaisee: älykkäämmillä ja koulutetummilla on tyypillisesti vähemmän lapsia kuin siementään hillittömästi levittävillä troglodyyteillä. Länsimaisen markkinatalouden mahdollistama elintaso yhdistettynä kansainvälisesti katsoen erittäin avokätiseen sosiaalitukeen on luonut tilanteen, jossa maan täyttämisestä villikaniinin intensiteetillä on tullut evoluution kannalta voittava strategia. Ihmiskunnan keskimääräinen älykkyysosamäärä onkin kääntynyt viimeisten vuosikymmenten kuluessa rajuun laskuun, eikä trendille näy loppua.
Idioluution päähenkilö on Luke Wilsonin esittämä 2000-luvun alun maailman keskinkertaisin mies, joka syväjäädytetään osana Yhdysvaltain armeijan suorittamaa tieteellistä koetta. Jokin menee kuitenkin vikaan, ja Joe Schmoe herääkin kaatopaikalta satojen vuosien päästä omasta ajastaan. Uudessa uljaassa maailmassa someajan pinnallisuus sekä punaniskaelämäntapa yhdistettynä siekailemattoman matalamieliseen konsumerismiin ovat normi vankeinhoitolaitosta sekä politiikkaa myöten, kaikenlainen korkeakulttuuri on Aldous Huxleyn hengessä tuhottu, ja verbaalinen viestintä on degeneroitunut silkan lapsekkaan kiroilun asteelle. Luke Wilsonista on näin tullut maailman älykkäin mies, jolta luolamiehen asteelle taantunut kansa presidenttiä myöten anovat apua ongelmiensa ratkaisemiseen.
Ja minkälaisia korostetun vähä-älyisten siemenlinkojen ongelmat ovatkaan! Idioluution universumissa kaikenlaisen inhimillisen kulttuurin ja yhteiskunnan mädän ytimessä ovat korruptoituneet jättimäiset amerikkalaiset korporaatiot ja poliitikot, jotka parhaimmillaankin vain laskevat hyötyvänsä taloudellisesti ihmisten kurjuudesta ja yleisestä rappiosta. Muuatta nimeämätöntä jättimäistä energiajuomajättiä muistuttava korporaatio esimerkiksi onnistui lobbaamaan haltuunsa valtion viraston, jolloin firman kemikaalicocktailit julistettiin virallisesti veden korvikkeeksi. Tyhmentyneen Amerikan maanviljelijät alkoivat kastella peltojaan energiajuomilla, jolloin myrkyistä kärsivä sato kutistui minimiin ja ruuan hinta räjähti taivaisiin. Samaan aikaan jättimäiset mediakorporaatiot keskittyvät suoltamaan järjestelmällisen tyhmennettyä ja degeneroitunutta saastaa yksinkertaisimmastakin seksuaalimoraalista vieraantuneen nuorison tienatessa karkkirahoja myymällä itseään kadulla.
Mike Judgen yhteiskuntakritiikki iskee monilta osin kutiinsa 2020-luvulla ehkä vieläkin väkevämmin kuin ilmestymisaikanaan: Idioluution kuvaamasta tyhmentyneestä ja pinnallistuneesta kulttuurista, mielenterveysvaivojen ihannoinnista sekä yleisestä henkisestä tylsistymisestä on todellakin tullut TikTokin ja somen ansiosta yhä arkipäiväisempi ilmiö erityisesti länsimaissa. Sen enempää Judge kuin elokuvan päähenkilökään eivät vain osaa lopulta antaa minkäänlaisia toimivia ratkaisuja, vaan ilmeisen optimistiseksi tarkoitetusta epilogista huolimatta suurin osa Idioluution maailman onnettomuuksista jatkavat pahenemistaan yhteiskunnan lopulliseen romahdukseen ja tuhoon asti. Keisari Augustuksen tavoin myös nykyihminen joutuukin vain nöyrtymään todellisuuden edessä sekä myöntämään, ettei mainittuihin ilmiöihin välttämättä ole olemassa helppoja ja nopeita ratkaisuja.
Näin jälkiviisaasti tarkasteltuna Mike Judge taisi sohaista elokuvallaan vähän turhankin rohkeasti kusiaispesään, sillä Idioluutio ei ilmestyessään juuri saanut mainostilaa tai edes pressinäytöksiä. Syyksi on vuosien varrella huhuiltu Judgen hupailun kärkkäitä piikkejä Hollywoodin viihdeteollisuutta lähellä olevien kaupallisten tahojen suuntaan. Totuus voi olla mitä tahansa mainitun huhun sekä Judgen kengännauhabudjetilla tuotetun komedian olemattomien rahallisten odotusten väliltä, mutta itse ainakin haluaisin uskoa ensimmäiseen.
