Viiden armeijan taistelu pitää, minkä lupaa.
Tuhansien hobittifanien pitkä odotus päättyi viimein tällä viikolla, kun trilogian päätösosa Viiden armeijan taistelu saapui valkokankaille ympäri Eurooppaa. Rapakon tuolla puolella suuren yleisön ensi-iltaa saadaan odottaa vielä ensi viikkoon ja Australiassa taistelun pyörteisiin päästään vasta joulun jälkeen.
Elokuva itse alkaa hengähdyttävästi juuri siitä, mihin trilogian väliosassa, Smaugin autioittamassa maassa jäätiin. Kultakasaa Yksinäisellä vuorella vartioinut lohikäärme Smaug suuntaa Järvikaupunkiin, jonka asukkaat pakenevat, miten parhaaksi näkevät. Ensimmäiset minuutit ovatkin täyttä toimintaa, ja jotain kertoo se, että elokuvan varsinainen alkuteksti tulee vasta siinä vaiheessa, kun musta nuoli on jo tehnyt tehtävänsä.
Tämän jälkeen kaikki suuntaavat kohti Yksinäistä vuorta, jonka liepeillä pääosa valkokangasajasta vietetään. Ohjaaja Peter Jackson on itse sanonut, että hänen viimeinen Keski-Maa -elokuvansa poikkeaa edeltäjistään siinä, ettei siinä matkata jatkuvasti jonnekin. Katsojan kannalta se on toisaalta harmi, sillä oman lumonsa tuoneet Uuden-Seelannin maisemat eivät tässä leffassa juuri pääse esille.
Kuten leffan nimestä voivat tarinaa tuntemattomatkin päätellä, on loppuaika omistettu sodankäynnille ja siihen valmistautumiselle. Yhtä taistelun melskettä ei kuitenkaan nähdä, sillä sotimisen lomassa elokuvan juonta viedään eteenpäin pienillä, eri henkilöitä koskevilla tarinoilla.
Alkuvaiheessa sodan syy koskee kääpiöiden kulta-aarretta, jota Lohikäärmetaudin, eli lähinnä ahneuden, vaivaama kääpiökuningas Thorin ei lupauksista huolimatta suostu jakamaan. Richard Armitage tekeekin näyttävän suorituksen hulluuden partaalle vaipuvana Vuorenalaisena kuninkaana.
Kun sitten pahoja voimia edustava örkkiarmeija saapuu paikalle, muuttuu sota taisteluksi eloonjäämisestä, joka pakottaa kääpiöit, ihmiset ja haltiat yhdistämään voimansa.
Elokuva tarjoaa paljon silmänruokaa näyttävien taistelukohtausten ja kiiltävien haarniskoiden merkeissä. Etenkin Orlando Bloomin esittämä haltiaprinssi Legolas loistaa jälleen painovoimaa uhmaavissa kohtauksissa. Lee Pacen esittämä kuningas Thranduil taas tuo tervetullutta vaihtelua muuten niin yleviin haltioihin.
Elokuvan keskeisin naishahmo, Evangeline Lillyn esittämä haltiasoturi Tauriel, saa omat tähtihetkensä, mutta hänen romanssinsa kääpiö Kilin (Aidan Turner) kanssa jättää ainakin tämän katsojan ymmälleen. Pariskunta ei koko leffan aikana näyttänyt viettävän lainkaan kahdenkeskistä aikaa, mutta silti tuloksena on särkyneitä sydämiä.
Martin Freeman on Bilbona ilmeikäs, mutta jää elokuvassa lähinnä seurailijan rooliin: ”Gandalf, onko tämä paikka hyvä katsella?” Toisaalta Bilbon huomiot tuovat elokuvaan pienen ihmisen näkökulmaa ja keventävät tunnelmaa.
Ohjaaja Jackson on tullut tunnetuksi massiivisista sotakohtauksista aikaisemminkin, eikä tästäkään taistelusta selvitä ilman ylilyöntejä. Osa isoimmista hirmuolennoista tekee näyttävän sisääntulon, mellastaa hetken ja katoaa sitten jäljettömiin.
Hobitti-faneja varmaan ilahduttaa se, että elokuva on pääratkaisuissaan uskollinen kirjalle ja päättyy sinne, mistä alkoihin, eli Repunpäähän Konnussa. Siltoja Sormusten herra -trilogiaan rakennetaan leffan lopussa.
Vaikka Viiden armeijan taistelu ei juoneltaan yllä edeltäjätrilogiansa päätösosan, Kuninkaan Paluun, tasolle, niin tarjoaa se kelpo viihdettä ainakin Hobitin ja toiminnan ystäville. Samalla se merkitsee kunniakasta päätöstä Jacksonin toista vuosikymmentä kestäneelle urakalle Keski-Maa -elokuvien parissa.
Elokuvan ehkä suurin ongelma fanin kannalta on sen suhteellinen lyhyys (2h 24 min), koska moni kysymys jää auki. Monelle varsinainen loppu koittaakin vasta sitten, kun elokuvan pidennetty versio tulee aikanaan nähtäväksi.
Kirjoittaja on Hobitti-fani.
