Stay Hungry on kokonaisvaltaisesti hyvin tyypillistä 70-luvun amerikkalaista elokuvatuotantoa, vaikka vuosikymmenen puoliväli alkoikin olla jo aikaa jolloin tällaiset eksentriset, pikkuhauskat ja tuotantoarvoiltaan vaatimattomat draamat eivät enää olleet aivan vastaavanlaisessa suosiossa kuin vuosikymmenen alkupuolella. Jotain Stay Hungryn statuksesta elokuvaharrastajien joukossa kertonee kuitenkin se, että elokuva on jopa Rafelsonin omassa filmografiassaan melko unohdettu teos. En kylläkään itse koe, että elokuva olisi jotenkin väärin perustein hylätty, sillä onhan kyseessä kaikin puolin vähäisempi filmi kuin vaikkapa Rafelsonin kaksi muuta 70-luvulla tehtyä elokuvaa, The King of Marvin Gardens ja Five Easy Pieces, jotka lukeutuvat molemmat vuosikymmenensä parhaimpien joukkoon.
Stay Hungryn tarina on sanalla sanottuna sekasotkuinen, mutta se ei tunnu olevan Rafelsonille tässä kuin pelkkä pakollinen osa elokuvaa: ikäänkuin antaakseen hahmoille vain jonkunlaisen taustan ja tehdäkseen näiden seuraamisesta mielenkiintoisempaa. Jeff Bridges, elokuvan varsinainen tähti, näyttelee tässä jonkin sortin suuryrityksen juoksupoikaa, joka saa tehtäväkseen juonitella paikallisen punttisalin omaan omistukseensa, jotta paikka voitaisiin sen jälkeen lakkauttaa ja rakentaa tilalle jotain tärkeämpää. Tutustuttuaan ja ystävystyttyään punttisalin kiehtovaan käyttäjäkuntaan hän saa pian kuitenkin huomata, että ei yllättäen enää haluakaan rikkoa tätä värikästä ja elämäniloista yhteisöä. Tästä seuraa erilaisten odottamattomien tapahtumien ketju, vai mitä kaikkea voikaan yleensä odottaa elokuvalta, jossa Schwarzenegger näyttelee Mr. Universum -kilpailuun treenaavaa bodybuilderia, joka elokuvan edetessä paljastuu varsin taivavaksi bluegrass-viulistiksi?
Hypnoottinen alkukohtaus antaa aihetta ja halua uskoa, että luvassa olisi jotain todella upeaa, mutta ikävä kyllä tällaista momentumia elokuva ei onnistu ylläpitämään, eikä se nähtävästi ole ollut tekijöiden pyrkimyskään. Elokuvan varsinainen kompastuskivi on kuitenkin hahmoissa. Käsikirjoitus kun ei tunnu tarjoavan oikein mitään mikä motivoisi katsojaa kiinnostumaan elokuvan hahmoista, mihin on selvästi tässä luotettu. Loppukohtauksessa, jossa kaikki Mr. Universum -kilpailun osanottajat ryntäilevät kadulle speedoissa ja hyppivät autojen katoille pullistelemaan lihaksiaan, ei voi kuin ihmetellä mikähän mahtoikaan olla elokuvan pointti. Kaikesta huolimatta Stay Hungry on varsin hauskaa sekopääviihdettä ja tyylillisesti hyvin ohjaajansa näköinen pikkudraama, sekä varmasti katsomisen arvoinen myös kaikille Bridgesin ja Schwarzeneggerin faneille. Ei pidä jättää mainitsematta myöskään yhtä elokuvahistorian musertavimmista tappelukohtauksista, jossa Bridges saa väistellä painoja enemmän kuin Keanu Reeves luoteja Matrixissa.
