Alkuperäinen Leijonakuningas oli aivan mahtava ja syystä klassikko piirretty. Sitten tämä jatko-osa, enpä oikein tiedä mitä tästä sanoisi. Ei tämä ole huono, muttei myöskään kovin hyvä. Kyllä tämä vielä läpi menee, mutta miksikään klassikoksi sitä on turha sanoa.
Elokuva siis alkaa kun edellisessä osassa syntymäseudulleen palannut Simba saa tyttären, joka ristitään Kiaraksi. Isä on uskomattoman ylihuolehtivainen, ja Kiara sitä vastoin luonnollisesti uskomattoman itsepäinen, äiti Nala tyytyy katsomaan vierestä. Ja sitten vihollismaassa alkaa edellisosan pahiksen Scarin ystävä Sira punoa katalia juonia, joissa käyttää poikaansa Kovua. Mutta kun Kiara ja Kovu ystävystyvät, niin siitäkös soppa syntyy.
Juoni ei ole mitenkään omaperäinen, tuntuu että se on tullut käytettyä noin tuhat kertaa. Kyllä se ihan hyvä on, mutta ykkösen omaperäisyys ei oikein pääse esille. Simba tuntuu joissain vaiheissa ärsyttävältä, ja jotenkin ääninäyttelijät eivät tunnu niin loistavilta kuin ykkösessä. Timonin ja Pumban huumori jaksaa yhä naurattaa, ja se pelastaakin leffan huonommalta kuin kaksi ja puoli.
Piirrosjälkikin on ykkösosaa valjumpaa, eikä vaikuta niin tunnelmalliselta. Hahmojen animointi on kyllä onnistunut hyvin, ja taistelukohtaukset ovat myös hienoja. Joissain kohdissa kyllä mennään överiksi. Onneksi lauluja ei kuitenkaan ole liikaa, vaan pääosa on se tarina. Ja kyllä pari laulua kuuntelee mielellään, kun tästä on kyse.
Ihan kelpo sunnuntaiviihdettä. Teos toistaa melkolailla ykkösosaa. Vaikea sanoa, antaisiko tälle kaksi ja puoli vaiko kolme tähteä. Timonin ja Pumban huumorin takia sanotaan kuitenkin että kolme.
