Cable Hogue on pesunkestävä lännen kasvatti, juro ja lukutaidoton mies, jolla on kuitenkin tietyt elämänarvot kohdallaan. Hoguen ystävät pettävät hänet, ja jättävät miehen aavikolle kuolemaan, mutta kuin ihmeen kaupalla ukko selviytyy. Hän löytää vettä! Ja vaikka Hogue ei ehkä olekaan tottunut pysymään paikallaan, no, hän on valmis yrittämään, ja perustaa autiomaahan taukopaikan, jossa hän rupeaa myymään vettä kulkijoille. Mielessään Hoguella on, rikastumisen ja lähikaupungissa asuvan kauniin ilotytön lisäksi, myös kosto.
Balladi Cable Hoguesta ei ole juonestaan huolimatta niinkään elokuva kostosta, vaan ennemminkin miellyttävä ja omaperäinen rakkaustarina, leppoisa ja ”erilainen” lännenelokuva. Humoristisen ja ajoittain lähes tarkoitusperättömästi jahkailevan elokuvan voisi helposti mieltää välityöksi, mutta ainakin ohjaaja Peckinpah itse kehui filmiä parhaakseen. Hyvä leffahan Cable Hogue on, mutta omasta mielestäni yksi ohjaajan heikoimmista silti.
Pääosassa keikkuva Jason Robards on loistonäyttelijä, jolle olisi suonut enemmänkin hyviä rooleja, mutta sellaisia ei juuri uran varrelle sattunut. Ukko on tällä kertaa lähes koko elokuvan kantava voima, ja hän kantaa vastuunsa hyvin. Sivurooleista voi jälleen bongata useita ohjaajan muissakin leffoissa käyttämiä näyttelijöitä, kuten esim. David Warnerin, R.G. Armstrongin ja Slim Pickensin. Kuvaus toimii, ja elokuvan päähenkilöstä alkaa ihan oikeasti välittämään. Jossain on silti vikaa.
Tarinassa. Siinä on kaikki edellytykset hienoonkin juttuun, mutta lopulta leffasta jää hieman pettynyt maku suuhun. Peckinpah heittelee aiheita ilmaan puolihuolimattomasti, mutta jättää ne sikseen, ilman syvempää tutkiskelua tai sen koskettavampaa analyysiä. Toisin sanoen, Cable Hoguesta puuttuu se, mikä on usein niin tärkeä osa Peckinpahin elokuvia: todellinen tunne. Hyvillä näyttelijöillä, muutamalla loistokohtauksella ja leppoisalla fiiliksellä leffa toimii ihan hyvin, mutta pienellä vaivannäöllä siitä olisi saanut vielä paljon paremman.
