Mies (Hoffman) ja nainen (Farrow) tapaavat, heräävät toistensa vierestä ja tekevät ruokaa. Kiintoisaa, eikö totta? Amerikan maan arvostetuimpiin kriitikoihin kuuluva Leonard Maltin sanoi tästä elokuvasta mm. seuraavasti: ”Hoffman näyttää kävelevän unissaan; yleisö saattaa seurata hänen esimerkkiään.”
Maltinin julmista sanoista huolimatta John ja Mary on tavallaan rattoisa elokuva. Idea on 60-lukulaiseen tapaan veikeähkö. Toinen juttu onkin, kestääkö se venyttämistä ihan näin pitkäksi elokuvaksi. Yhden yön jutusta puhkeava parisuhteentapainen ei anna aihetta vaihtaa lavasteita kovin usein. Niinpä leffaa onkin väritetty koomisilla flashbackeillä. Nähdäänpä leffassa myös harvinaisempi flash-forward eli hyppy hahmojen mahdolliseen tulevaisuuteen. Välillä katsoja saa kuunnella pääparin mielten liikkeitä, mikä on… ihan kiva.
Mia Farrow on sievä ja herkän oloinen, Dustin Hoffman sopivan puiseva piirtäjätyypiksi. Roolitus olisi voinut mennä huonomminkin. Jos John ja Mary tehtäisiin uudelleen nyt, 2000-luvulla, olisivat pääparina ehkä Brittany Murphy ja Colin Farrell. Elokuvan ohjaisi Joel Schumacher ja puitteet olisivat vähintään Titanicin kokoiset (räjähdyksistä puhumattakaan). Joo, kyllä tämä juttu toimii paremmin tämmöisenään…
