Siitä onkin jo aikaa, kun leffateattereihin viimeksi päätyi hyvin tehtyä fantasiaa. Sellaista, joka sulattaa rypyt ryppyotsilta, välillä huvittaa ja välillä yllättääkin. Tähtisumua perustuu Sandman-sarjakuvistaan tunnetun Neil Gaimanin stooriin.Elokuva ei ole yhtä puuduttava ja uskollisuuttaan jäykkä kuin Peter Jacksonin LOTR-trilogia. Katsojan iloksi leffassa on vain yksi loppu ja tarina tuntuu oikeasti päättyvän siihen. Ihanaa, ei paineita kökköisistä jatko-osista!
Prinsessan ryöstön (The Princess Bride, 1987) tapaan huumoria kukkivassa Tähtisumussa eletään ehtaa satuelämää. Suuren vartioidun muurin varjossa on Muurin kylä. Siellä varttuu nuori Tristan (Cox), joka hormonien jyllätessä lupaa kylän kaunottarelle (Miller) suuria. Taivaalta on nimittäin tippunut lähistölle tähti (kuinka sattuikaan, että äskettäin Suomenkin yllä oli meteorikuuro). Tristan lupaa hakea tuon tähden ihastukselleen, vaikka sitä varten pitää mennä kielletyn Muurin yli. Sille on tietysti painava syy, ettei Muurin taakse saa mennä. Muurin takana on Myrskynpesä, kuningaskunta, jossa kuolevan kuninkaan (O’Toole) seitsemän poikaa punovat juonia toistensa päänmenoksi ja siinä sivussa ulkopuolistenkin. Kuningaskunnan riesana on lisäksi magiasta paksu ilmapiiri. Ilmankos tähtikin putosi Myrskynpesän eikä Muurin kylän puolelle.
Tähtisumua ansaitsisi papukaijamerkin ihan vain jouhevasti kulkevasta kerronnastaan. Tarinassa on toki paljon juttuja, joita on käytetty ennenkin, mutta niistä huolimatta kokonaisuus toimii ilahduttavan hyvin. Sinne tänne ripotellut pikku yllärit saavat kliseet loistamaan kuin uusina. Eikä mikään tunnu hävettävän laskelmoidulta; ihan kuin leffan tekijöiden puhdas into työhönsä saisi elokuvan loistamaan. Jotakin vastaavaa sattui silmääni ammoin alkuperäisessä Tähtien sodassa.
Onnistumista edesauttaa hieno näyttelijäkaarti. Michelle Pfeifferin rooli nuoruuden kauneutta haikailevana Lamia-noitana on ehkä parasta valkokankaan noitamateriaalia aikoihin. Useita fantasiarooleja tehnyt näyttelijätär nähdään leffassa suurimman osan aikaa lateksin ja vanhentavan pakkelikerroksen peittämänä, mutta ne tuntuvat tekevän hänen roolityöstään vain entistä puhuttelevamman. Robert De Niro pääsee hänkin revittelemään, tosin ihan kykyjensä rajoilla ja tempussa, jonka toinen kuulu äijänäyttelijä, Gene Hackman, teki viimeksi 1996.
Nuoremmat näyttelijät pärjäävät konkarien rinnalla isoimmitta ongelmitta. Claire Danesille uusi tähtirooli tuo selvästi nostetta, vaikka onkin todettava, että hänen ilmaisunsa vaikuttaa rajoittuvan vain tietynlaisiin naisiin.
Jos Tähtisumua jostakin pitää erityisesti kritisoida, valitan musiikista. Miksi magiaa pitää aina maalilla niillä samoilla pauhaavilla sinfonioilla elokuvasta toiseen? Ilan Eshkerin musiikkia ei voi juuri omaperäiseksi moittia. Ja toinen valituksen aihe: onko rumiksi vanhoiksi noidiksi pakko palkata yhä varsin upean näköisiä naisia, jos heidät kuitenkin piilotetaan vahvan maskin alle? Entäs ne hienot naisnäyttelijät, jotka eivät saa töitä juuri siksi, että näyttävät lateksimonstereilta?
