Vampyyrit ovat aina olleet suosikkimonstereitani ja mikäpä olisikaan parempi tapa tutustua brasilialaiseen kauhuelokuvatuotantoon, kuin tutun aiheen kautta. Tämän pätkän pitkähampaiset hämäräheput eivät luojan kiitos ole keijujen lailla sädehtiviä teinistalkkereita, vaan ihan tyylipuhtaita Bram Stoker-henkisiä verenimijöitä. Ivan Cardoso
ei muutenkaan tunnu lähteneen liikkeelle huolimattomalla “kostutetaan pissaliisojen housut, niin saadaan fyrkkaa”-asenteella. Tahattoman koominen filkka on kuitenkin kyseessä, enkä todellakaan suosittele katsomaan sitä vakavalla naamalla.
Nyt kun tuli jo paljastettua pätkän elokuvallinen laatu, niin siirrytäänpä juoneen: aluksi näemme itsensä Alfred Hitchcockin (kyllä, en vitsaile) juontaman prologin, jossa vaarallinen lihansyöjäkasvi rantautuu rehuista kiinnostuneen tiedemiehen hoteisiin. Kyseessä ei selvästikään ole mikään vaaraton aurinkoimuri, sillä heti kun proffan silmä välttää, niin kasvi on jo mennyt hotkaisemaan epäonnisen nörttiparan parempiin suihin. Juurekas peto on siitäkin syystä ikävä saniainen, että se muuttaa puremallaan viattomimmankin ihmispolon verta janoavaksi vampyyriksi, ja piankos kasvisruoaksi joutuneen herran leskirouva onkin jo pedon vallassa. Piankos paikallisen yökerhon henkilökunta, apuun rientänyt yksityisetsivä sihteereineen ja kömpelöt poliisit alkavat ihmetellä kuka tykkää rouskutella nuorten neitosten kaulavaltimoita.
Juonta ei ainakaan voi tylsäksi haukkua, vaikka se sisältääkin hölmöjä kohtauksia, suorastaan sarjakuvamaisia hahmoja ja hieman ylilyötyä väkivaltaakin. Toisaalta tämän ymmärtää, tyylilajiksi kun on ilmoitettu kauhukomedia. Välillä on kyllä mahdotonta sanoa, onko Cardoso oikeasti halunnut tehdä tästä jonkinlaisen parodian b-luokan kauhuelokuvista vai onko kyseessä vain yksi tahattoman koominen vampyyrivisvailu.
Näyttelijät ovat juuri niin hyviä, kuin äskeisen puheen perusteella voi olettaakin. Naisnäyttelijöiden rooli nyt on lähinnä antaa miespuolisille sohvaperunoille silmänruokaa, mutta miehet vetävät roolinsa joko yli tai ali, aiheuttaen lähinnä vahingoniloista hilpeyttä. Ainoa edes keskinkertaiseen suoritukseen yltävä linssilude lienee yökerhon sisäkköä esittävä mamseli, jonka lautasen koko lähentelevät silmät saavat aikaan lähes oikeasti creepyn tunnelman.
Ohjauksen taso on ihan kohtuullista. Mitään ihmeellistä ei edes yritetä, mikä on ehkä ihan hyväkin, kun ottaa huomioon kotivideo-tasoa olevan kuvanlaadun. Tehostepuolella ollaan myös pärjätty ihan kohtuullisesti taas nimenomaan siitä syystä, että mitään erikoista ei ruudulla nähdä. Lihansyöjäkasvi muistuttaa häiritsevissä määrin “Pienen Kauhukaupan” vastaavaa, huonommin toteutettuna mutta luojan kiitos ilman CGI-efektejä. Vampyyrit ovat, kuten sanottu, niitä perinteisiä torahammmastoikkaroijia, joiden esittäjien leipäläven hammasrivistöön on lisätty pari ylimääräistä ja tavallista terävämpää purukaluston osasta. Ilmeisesti pilailupuodista ostettua tai tuotantoryhmän jälkikasvulta lainattua.
Lavastuksesta mainittakoon vampyyrimimmien erotiikalla ladattu tanssikohtaus yökerholla, joka tarjoaa sekä hyytävällä tunnelmalla varustetun esityksen, että myös ihan mukavasti paljasta pintaa. Musapuolelta löytyy leffan lähinnä myötähäpeää aiheuttava tunnari, joka ei onneksi kovin helposti jää päähän soimaan, mutta jättää varsin tuskalliset traumat sanoituksensa puolesta. Sopii kyllä kysyä, oliko tunnaria todella tarpeen suomentaa.
Kokonaisuutena Seitsemän Vampyyria on ihan mukavaa camp-viihdettä, kunhan sen muistaa ottaa sellaisena. Kasari-tunnelmaakin löytyy ihan kivasti ja kyllähän tämä vähintään kolme tähteä ansaitsee.
