Pläjäys alkaa siitä mihin ykkösosa loppui. Mukana on osittain tuttu jengi. Tällä kertaa tarina pyörii lähinnä mielisairaalassa päätään selvittelevän perheen tyttären ympärillä. No sairaalan päämogulitohtori onkin yllättävänkin paljon perillä helvetillisestä meiningistä, tuosta mystisestä pirun nyrkistä ja kenobiiteistä. Pienten käänteiden jälkeen päästäänkin siihen aiheeseen johon onkin ilmeisesti tässä tapauksessa pyritty eli kunnon visvasirkuksen aloittamiseen.
Hellraiserin jatko-osa sortuu juuri siihen mihin eniten pelkäsin. Hellbound on mielikuvitukseton ja kohtuullisen typerä elokuva. Sen sadistinen asenne sisältää aineksia mm. fasismista ja nekrofiliasta, kokonaisuus on valmistettu erittäin huonolla maulla. Ihmisen anatomia ja lihaskudosten esittely voisi olla ihan jees, mutta jotenkin varsinkin nuo nekrofiiliset tunnelmat alkavat ällöttää.
Elokuva hyödyntää alkumetreillä ykkösosan meininkiä, mutta kunnes tuo hornan oma rubikin kuutio saadaan jälleen avattua onkin elokuvan viimeinen tunti helvetin esikartanoiden holveissa juoksentelua. Mukaan mahtuu pinheadin ja muiden leuannapsuttelijoiden mielivaltaista esiintymistä. Ihmeellisiä härrävärkkejä, visvaa, tapettiliisteriä, lihakoukkuja ja niin edelleen. Kun tuolla hornantuutin katagombeissa on juoksenneltu tunnin ajan on katsojan olo vähintäänkin vaivaantunut ja masentunut.
Efektipuoli, johon elokuva valitettavasti joutuu nojautumaan on kökköä ja tosi kökköä. Kauheata katseltavaa siis silleen oikeasti. Jatko-osien valitettava vaikutus myös ensimmäiseen ja alkuperäiseen teokseen on ainakin yleisellä tasolla yleensä alentava. Niin käy tälläkin kertaa ja todella reippaalla otteella. Fangorian lukijat ja splatterhirmut varmaan saavat kyllä jotain mutta siihen se kyllä jääkin.
