Charlie Kaufmanin nimi nousi esille vuonna 1999 Spike Jonzen ohjaaman Elämäni John Malkovichina -elokuvan myötä. Elonkriisin syövereistä suoraan John Malkovichin pään sisään ponnahdelleesta elokuvasta ei tullut taloudellista menestystarinaa, mutta niin BAFTA-voitto kuin Oscar-nominaatio puhuivat omaa kieltään: vuosikaudet vastoinkäymisiä käsikirjoitustöissään kokenut pikkumies oli tehnyt läpimurtonsa. Eikä millään kaikkein helpoimmalla tekstillä.
Being John Malkovich sai nopeasti Kaufmanin itsensä näköistä jatkoa: Jonzen kanssa syntyi Holly-draaman kaarta itseään, jos ei suorastaan kritisoiva, niin ainakin terävästi pohdiskeleva Adaptation. Clooneyn kanssa sukset lyötiin ristiin poukkoilevan ristiriitaisen Confessions of a Dangerous Mind -pätkän verran välityömäisesti ja Michel Gondryn avustuksella talletettiin niin kepeän oivaltava Human Nature -komedia kuin yksi viime vuosikymmenen suurista rakkaustarinoista, Tahraton mieli.
Tahrattoman mielen huikean menestyksen jälkeen oli loogista, jopa odotettavaa, että Kultakynäksi osoittautunut Kaufman voisi kokeilla siipiensä kan(nat)tavuutta ohjaajana. Tähän tarvittiin vielä ystävä Jonzen yllättävä vetäytyminen kolmannesta yhteisestä projektista. Ja loppu onkin taas pieni kaoottinen palanen leffahistoriaa.
Synechdote, New York sopii Kaufmanin aiemman tuotannon jatkeeksi paremmin kuin hyvin. Ihminen on taas pieni, halujensa viemä ja kriisiensä potkima eläin, jota yhteiskunnassa ohjaavat niin perheen kuin työn velvoitteet. Tällä kertaa kaikki saa kuitenkin uuden perspektiivin: elämän arkisia ihmeitä ja kummallisuuksia pohdiskellaan kuoleman ja kuolemanpelon kautta. Ja yhtäkkiä Synechdote, New York onkin palanen kaufmanilaista jo aiemmin nähtyä maailmankuvaa, mutta tiukasti pikimustaan ja raskaaseen kuolonhuntuun käärittynä.
Ison Ompun keskellä käytävä draama on tosiaan raskas. Viime vuosien arvostetuimmaksi näyttelijäksi kohonnut Philip Seymour Hoffman saa kunnian hypätä pääosaan ja ottaa taakan kannettavakseen. Hän on elokuvan Caden Cotard, teatteriohjaaja, jonka luovuus on monta luokkaa paremmassa kuosissa kuin itse elämä: terveys pettää, vaimo (Keener) ottaa penskan ja karkaa Saksaan lesbotaiteilijan matkaan ja samaan aikaan kontolle lankeaa taakaksi osoittautuva MacArthur Fellowship -rahapalkinto. Tietenkin miekkonen päättää paikata elämänsä haavoittavuuden näytelmällä, josta on tuleva kaikkien aikojen suurin. Kaunein. Upein. Mahtavin. Isoin. Usein tahdolla ja todellisuudella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Cotardin taiteilijasielumaisesta persoonasta ja Hoffmanin oivallisesti tarjoamasta rähjäisestä habituksesta kumpuaa elokuvan niin ikään mahtipontinen pääidea: Mitä tapahtuu, kun itsetunnoltaan selkeästi alas poljettu ihminen kurkottaa yhä korkeammalle antaen samaan aikaan järjettömän eksistentiaalisen pelon jäytää sieluaan? Ja mitä jos ratkaisevan askeleen ottaminen kestää ja kestää, niin tuleeko siinä samassa aika, tuo toisiaan viholliseksi ja toisinaan ystäväksi määriteltävä julmuri, juosseeksi rinnalle, ellei jopa ohi?
Tässä vaiheessa kysymysluetteloa kaikki jo huomannevat kuinka Adaptation.-henkinen lähtökohta on: teatterimaailmassa pyörinyt ohjaaja debytoi ohjaamalla tarinan pelokkaasta teatterinohjaajasta ohjaamassa viimeinkin sitä suurta mestariteostaan! Näin Synechdote, NY:sta tulee kuin valtaisa Maatuska-nukke, jonka sisältä paljastuu aina vain uusia haarautuvia kerroksia kipuja, pelkoja ja rakkautta. Ennen kaikkea rakkautta, sillä se on teemoista yhtä keskeinen kuin kuolemakin. Se on kuin ihmeellinen lahja, jonka myötä käsityskyvyn tuolla puolen majaileva kuolema saa oikeutuksensa edes osaksi. Cotardin elämässä naisia pyörii jopa enemmän kuin keskiverrossa Woody Allen -leffassa (huomatkaa myös NY-kumarrus). Ajan ja elämän karikoissa kultajyvät erottuvat kuitenkin akanoista. Ja hyvät naiset akoista. On upeaa huomata, miten vahva nais-castaus vastaa huudettuun eksyneen miehen huutoon ja vetää toinen toistaan jämerämpiä suorituksia. Catherine Keener on maineensa veroinen, sivuosan vahva persoona, ja Michelle Williamsista todella näyttää kasvaneen kaikkien humpuukileffojen jälkeen vakavasti otettava näyttelijätär. Eniten naisista häikäisee silti Samantha Morton, jolta tuntuu riittävän muuntautumiskykyä ja persoonaa leffasta toiseen. Pahisrooleistaan paremmin tunnettu Tom Noonan vetäisee siinä Girl Powerin ja Eksyneen taiteilijan välissä elokuvan virallisimman friikkisuorituksen.
Holly-spektaakkeleista tuttu seksillä myymisen teema ei ole leffassa läsnä (ja se näkyy myyntilukemissa). Hollywoodin tuttu muovikupla on ikään kuin puhkaistu, ja kaikelle on annettu, ei voi sanoa, että rumat, mutta ainakin realismia henkivät puitteet. Elämä natisee liitoksissaan myös niinä lyhyen elämän kauniina hetkinä ja kuoleman yllätykselliset kasvot elelevät aina ihollamme tai läheisyydessä. Ainakin jos on Cotard-jäppisen aatoksiin uskominen. Valitun linjan myötä tähdilläkin on iho-ongelmia (ei Tom Cruisella tai Megan Foxilla, eihän?) ja Bad hair day ei ole tuntematon asia kellekään, mutta kukapa niistä piittaa, jos todellisina päälinjoina on oikeasti merkitseviä ja kipeitä teemoja, kuten rakkaimpiensa menettäminen.
Synechdote, New Yorkin ehkä keskeisin sanoma lienee juuri se, että vaikka aika pudottaa kehästä rakkaan ihmisen toisensa jälkeen, niin se ei tee ajasta vielä vihollista. Ja etteivät unelmat etene, jos ei niihin oikeasti tartuta määrätietoisesti. Kuten synekdokeen eli kielikuvan nimeensä ”kätkevälle” elokuvalle sopii olettaa, mukana on iso liuta pysäyttäviä repliikkejä – aivan kuten aiemmissa Kaufman-tuotoksissa. Niiden määrittelemien etappien väliin mahtuu sen verran kaaokseksi naamioitua tyhjäkäyntiä, että täyttä viittä tähteä ei parilta katsomalta tohdi antaa. Mutta semmoinen kutina on kyllä, että tässä elokuvassa on potentiaalia rainaksi, joka kasvaa katselu katselulta ja on ehkä vielä jokin kaunis päivä viime vuosikymmenen merkittävimpiä teoksia. Vaan senpä aika näyttää.
