Tyttö, poika ja kesä. Samoista lähtökohdista on tehty elokuvia iät ja ajat. Silti aina voi löytää uuden lähestymiskulman, kuten J.-P. Valkeapää elokuvassaan He ovat paenneet. Kahden nuoren karkurin tarina viedään tasolle, jota voisi kuvailla luontoa avartavaksi.
He ovat paenneet jättää varjoonsa kirkkaasti jopa mestariohjaaja Ingmar Bergmanin Kesä Monikan kanssa -rainan. Monikan ja hänen poikaystävänsä kesäreissu saaristoon näyttäytyy melkeinpä sovinnaisena sen rinnalla, mitä Teppo Mantereen Joni ja Roosa Söderholmin Raisa tekevät ja kokevat. Raisa on Monikaan verrattuna aito peto, hentoisesta olemuksestaan huolimatta sellainen olento, joka ottaa neitsyen kuin legendan karhu, eikä päinvastoin. Tämän elokuvan ihmiset ovat kaikki jotakin muuta, mitä luomakunnan kruununa yleensä tunnustavat olevansa.
Leffassa on risua, vettä, verta, soraa ja näennäisen väärin rajattuja otoksia. Näennäisen väärin siksi, että alan oppikirjoissa kehotetaan käyttämään kuva-alaa yleensä siihen tapaan, mitä esimerkiksi Kauniissa ja rohkeissa tapahtuu. He ovat paenneet karkaa sekä visuaalisen ilmeen että kuvakerronnan osalta sinne, missä oppikirjoja ei ole. Se kieriskelee pöpelikössä olematta kuitenkaan liian kaukana sellaisesta, mitä katsoja ymmärtää, ja palaa välillä päähenkilöidensä kasvoihin. Erityisesti Raisan silmät ja huulet ovat asioita, joiden näkemistä ei voi saada kylläkseen. Mikä tuota tyttöä ajaa? Pääseekö hän päämääräänsä?
Jos jokin tässä elokuvassa häiritsee, se on musiikki. Intensiivinen katselukokemus keskeytyi ainakin omalla kohdallani tuon tuosta, kun ääniraidalta kohosi kuuluviin sävelkulkuja, jotka olivat tuttuja jo muista yhteyksistä. Tässä tarkoita Dingoa, jonka pauhaaminen sopi eräänkin autoilukohtauksen tunnelmaan täydellisesti, vaan klassisen musiikin helmiä. Sinfoniaorkesterin soitto oli juuri mitä parhainta muutamien kohtausten värittämiseen – sääli vain, että noista sävellyksistä kiehtovimmat eivät ole alkujaan tätä elokuvaa varten luotuja.
Musiikkivalinnoista huolimatta olisi ollut huikeaa nähdä tällainen leffa jo pari vuotta sitten. Silloin valmistui Oskari Sipolan Elokuu, esikoiselokuva, jossa on samoja elementtejä kuin tässä. Se ei kuitenkaan ole millään muotoa Valkeapään leffan veroinen. Siinä on enemmän pintaa kuin syvyyttä. He ovat paenneet on samaan tapaan monisyinen ja sykähdyttävä kuin pienen piirin kulttisuosiota nauttiva Donnie Darko. Valkeapään elokuvassa kuitenkin puhutaan vähemmän, eikä päähenkilöistä kummallakaan ole mielikuvituseläintä seuranaan. Tai onhan heillä – toisensa. Kaunis ja villi elokuva.
