Ihmiskontakteja liukuhihnalta sekä tuokiokuvia kuuluisuudesta

Fitter Happierin monotoninen tietokoneääni lukee hyvän elämän perusteita, ja aloittaa näin Grant Geen ohjaaman dokumentin. Rokumentti kertoo brittiläisen vaihtoehtorockin lippulaivan, Radioheadin vaiheista Ok Computer -menestyslevyn aikoihin tavalla, joka ei ole niitä kaikkein perinteisimpiä. Yhtye oli silloisen uransa aikana julkaissut kaksi kokopitkää – Pablo Honey (1993) ja The Bends (1995) – melko hyvällä menestyksellä, mutta Ok Computer oli se levy, josta muodostui modernin rockin kulmakivi ja aikansa kiitellyin levy. Näistä lähtökohdista voisi olettaa EMIn Parlophone -alamerkillä levyttäneen bändin dokumentin olevan perinteinen yhtyeen jäsenten taustoja selvittävä ja musiikkia esittävä teos, jolla promota bändiä mahdollisimman hyvin. Sitä se ei kuitenkaan ole.

Meeting People Is Easy tarjoilee lyhyitä välähdyksen- ja unenomaisia tuokiokuvia haastatteluista sekä kiusoittelee katsojaa lyhyillä livetilanteilla. Grant Geellä on taatusti ollut visio erilaisesta ja uraauurtavasta dokumentista, mutta erilaisuuteen tahtovat filmin ansiot jäädä. Keikkapaikkojen ympäristössä pyöritään ja musiikki tarjoillaan lähinnä taustalla siirtyen pikkuhiljaa lähemmäs katsojaa, mikä on sinänsä hyvä ratkaisu; onhan yhtyeen musiikkikin laajaskaalaista maalailua ja alati kasvavaa nostatusta. Silti katsoja haluaisi nauttia edes yhden täysimittaisen klassikkobiisin lyhyiden näytteiden sijasta. Dokumentti koostuu näistä hetkistä ja kuvallinen ilmaisu onkin kieltämättä kiintoisaa – hyvin balanssissa musiikin kanssa kuvatessaan arkkitehtuuria, liikennettä ja vuoden 1997 kuin varkain digitalisoituvaa maailmaa kiireisine mobiili-ihmisineen.

Thom Yorke (yhtyeen laulaja) pidetään kuitenkin tarkasti kuvassa mukana. Myös muut bändin jäsenet pääsevät ääneen lehti- ja radiohaastattelujen yhteydessä, mikä on Radioheadin kohdalla itsestäänselvyys; vaikuttavathan kaikki yhtyeen jäsenet laulujen syntyprosessiin toimien kokonaisuutena. Haastatteluissa esitellään lähinnä toimittajien “tyhmiä” kysymyksiä, mutta on siellä seassa asiaakin. Esimerkiksi Karma Policen lyriikkaa; Karma police, arrest this man, he talks in maths – he buzzes like a fridge, hes like a detuned radio ihmettelevä amerikkalaistoimittaja saa vastaukseksi Thom Yorken tarkoittaneen sillä radiokanavien musiikkitarjontaa, joka kuulostaa miehen mielestä jääkaapilta. Itseironiaa ei laulajakitaristilta puutu muistuttaessaan bändin siihenastisen suurimman hitin Creepin olleen sitä samaa surinaa – soihan simppeli hittibiisi valtavasti 90-luvun alussa ympäri maailmaa.

Maiden ja maanosien vilistessä kuullaan onneksi myös musiikkia. Koko Ok Computer käydään tavalla tai toisella läpi ja sen lisäksi seurataan tulevan albumin biisien valmistumista soundchekeissa – onhan yhtyeellä tapana työstää uusia biisi-ideoita jatkuvasti keikkaillessaan. Päällisin puolin bändi näyttääkin voivan hyvin, vaikka keikkauupumus heijasteleekin kasvoilta. Tokaiseepa eräs radiotoimittaja: “You both look remarkably healthy!” nuutuneille muusikoille. Toki nämä olivat tottuneet kovaan kiertämiseen, mutta Ok Computerin tuoma julkisuus oli heille aivan uutta, eikä sopinut bändin pirtaan oikein ollenkaan. Etenkin Thom Yorke, joka toimi mediassa yhtyeen keulakuvana, alkoi voida pahoin jatkuvan esillä olon takia.

Lopulta Meeting People Is Easy ei näytä ollenkaan sitä rock-elämän kimaltelevaa puolta kauniine naisineen ja ehtymättömine päihdelähteineen, vaan Grant Gee paiskaa katsojan kasvoille työltä maistuvan stressitodellisuuden. Ohjaaja kuljettaa katsojaa haastattelusta toiseen, radioasemien spiikkaukista ties kuinka monenteen antaen yhtyeen jäsenten ilmeiden puhua puolestaan. Tummien pilvien kerääntyessä Thom Yorken ilmanalaan äimistellään television aamuohjelmassa No Surprises-kappaletta todellisena ranteet auki-musiikkina, sekä ammutaan salamavalo-sarjatulituksella tuttujen melodioiden soidessa jossain ympärillä. Yorken laulaessa tulevalle Kid A -pitkäsoitolle päätyvää How to Disappear Completelya soundcheckissa, ei tarvitse kahta kertaa miettiä mistä laulun teema kumpuaa.

Meeting People Is Easy loppuu sadanteenneljänteen keikkaan New Yorkissa, jossa kuullaan pieni näyte kymmenen vuotta myöhemmin In Rainbow’silla vihdoin ja viimein julkaistusta Nudesta – tuolloin vielä Big Ideas (Don’t Get Any)-nimellä tunnettu laulu soi kauniisti moog-vetoisena. Thom Yorken loppuunpalaminen ja yhtyeen vetäytyminen julkisuudesta kahdeksi vuodeksi poiki lopulta hyvin etäisen Kid A:n, joka muutti yhtyeen suunnan kokonaan. Radiohead halusi karistaa menestysbändin maineen, mutta menestys seurasi vääjäämättä tulevien levyjen ajan monien fanien halutessa aina vain vaikeampaa kuultavaa. Toki uusiutuminen oli ollut siihenkin asti yhtyeen vahvuus; esittelihän se Ok Computerilla maailmalle uuden ja kiehtovan äänimaailman ravistellen pop- ja rock-musiikin kappalerakenteita. Levyä seurannut ilmiö ei sen sijaan miellyttänyt bändiä ollenkaan – ymmärsiväthän nämä kääntäneensä tahtomattaan koko rock-musiikin suunnan.

Lopulta Grant Geen valvovan silmän alla työstetty dokumentti on paljolti yhtyeen näköinen; se ei avaudu ensimmäisellä kerralla, mutta kasvaa jokaisella katselukerralla. Kuin varkain tästä kunnianhimoisesta dokumentista huomaa jo pitävänsä, eivätkä tarkoituksellisilta tuntuvat – hieman irralliset – kuvakikkailut satu enää niin pahasti silmään. Kokonaisuus on sopivan sekava ja häiriintynyt, pitäen silti katsojan – jos ei nyt aivan pihdeissään, ainakin lähettyvillänsä tarjoillen vaihtoehtoista rock-dokumentointia. Ok Computerin ajasta olisi saanut paremmankin dokumentin, mutta toisaalta Grant Gee ei sorru visiossaan helppoihin ratkaisuihin saati kompromisseihin – aivan kuten itse yhtyekin toimii levyillänsä.