Amerikkalainen 1970-luku oli suurten ihanteiden kuoleman ja yleisen pessimismin värittämää aikaa. Kylmän sodan vuosina oli vielä täysin normaalia tuudittautua omaksi koetun patrioottisen politiikan, keskiluokkaisen elämäntavan sekä tutun ja turvallisen kristillisen uskon turvasatamaan. Viimeistään vasemmistoradikalismin nousun, Kuuban kriisin ja Watergate-skandaalin jälkeen tämä elämänmuoto koki kamalan ja näennäisen peruuttamattoman järkytyksen. Keskivertokansalaisen potemaa henkistä kriisiä vielä entisestään syvensi uuden ajan ihanteiden pikainen rappeutuminen ja perikato. Jos tulevaisuudelta ei ole lupa odottaa kuin kaaosta, onko ihmiskunnallakaan enää toivoa?
Vastakulttuurisympatioistaan tunnetun Philip Kaufmanin Ihmispaholaiset sijoittuu 1970-luvun San Franciscoon, vanhaan hippikulttuurin keskukseen ja aikansa ”leikkaavinta terää” edustaneeseen moderniin suurkaupunkiin. Tähän kuvankauniiseen käärmeenpesään laskeutuu pienenpieni mikro-organismi kuin synti Raamatun kuvaamaan paratiisiin. Tämä muista elävistä olennoista loisiva solurykelmä alkaa vähitellen lisääntyä ja nielaista kitaansa suurkaupungin asukkaita yksi kerrallaan. Vedeksi, hiilidioksidiksi sekä kivennäisaineiksi hajoavat kalmot tämä kyseinen kasvilajike korvaa omalla keinotekoisella ihmisellään: alkuperäisen muistot omaavalla, konemaisen tunteettomalla ja kaikesta henkisestä ihmisyydestä riisutulla kuorella. Donald Sutherlandin ja muutaman muun kunnon kansalaisen herättyä kasvavaan ongelmaan, suurkaupungin kadut lienevät jo täynnä ulkoavaruuden tuliaisen saastuttamia klooneja.
Omasta mielestäni Kaufmanin remake on huomattavasti alkuperäistä vuoden 1955 versiota mielenkiintoisempi monessakin mielessä. Henkilökohtaisesti esimerkiksi näen Ihmispaholaiset silkan halvan pelottelun sijaan eräänlaisena kannanottona aikansa maailman tilasta sekä vanhan optimistisemman ajan ehkä vähän naiivienkin aatteiden tuhosta. Ihmispaholaisten kohdalla kauhu ei perustu silkkaan väkivaltaan tai groteskiuteen, vaan ennen kaikkea paranoiaan sekä hienoon, omalla tavallaan jopa realistiseen ihmiskuvaukseen: tunteettomat vihannesihmiset kuvaavat apatian valtaamia, elämästään vieraantuneita ja matalamielisen kulutuskulttuurin tylsistyttämiä ihmisiä – siis myös meidän ajaltamme tuttuja ilmiöitä. Miettikääpä esimerkiksi sosiaalista mediaa, TikTokia, yleistä pahaa oloa tai vaikkapa aikamme yliyksinkertaistettua mustavalkoista keskusteluilmapiiriä internetissä ja sen ulkopuolella. Kaufman lähinnä kuvaa tätä samaa ilmiötä ahdistavan korostetussa muodossa. Joskus ihmisyys pimeämpine puolineen on tehokkaampi kauhun lähde kuin sata väkivaltaista örkkiä yhteensä.
Ja kuinka komeaa Ihmispaholaisten muoto onkaan! Kaufman on selvästi Nicolas Roegin Kauhunkierteestä inspiroituneena sijoittanut tapahtumat tunnelmallisuuden nimissä nimenomaan pimeälle ja kalsealle syys- ja talvikaudelle, rumimpaan ja harmaimpaan mahdolliseen vuodenaikaan. Musiikin sijaan elokuvan taustalla soi vieläpä enimmän ajan kaikenlainen autenttinen teollinen möly ja häly. Vankilamaisen eristäytyneen kaupungin kadulla vaeltavan kasvottoman ja apaattisen ihmismassan seasta pystyy aina silloin tällöin bongaamaan Don Siegelin ja Robert Duvallin kaltaisia klassisia hahmoja – tai näiden klooneja. Ihmissuvun hiipivän massatuhon selviytyjät joutuvat matkansa varrella myös katkerasti huomaamaan, kuinka osa kansasta on valmis hyväksymään loisivan organismin maailmanvalloituksen sellaisenaan ja pyrkivän jopa edistämään ihmiskunnan tuhoa, uskoen siten edistävänsä entistä onnellisemman ja toivorikkaamman maailman luomista. Voiko tämän pessimistisemmäksi enää sanomassaan elokuva mennä? Tai ajattomammaksi?
Kaufman on myöhemmin antamissaan haastatteluissa kertonut, kuinka tällä ei vielä kuvausvaiheessakaan ollut varmuutta elokuvansa varsinaista lopetuskohtauksesta, vaan asiasta päädyttiin keskustelemaan kuvauksissa Don Siegelin ja muun kuvausryhmän kanssa. Lopputulos pidettiin visusti salassa aina George Lucasin tilalla pidettyyn valmiin version ensinäytökseen asti. Teattereihin asti päätyneen version lopetus onkin yksi kautta aikain sydäntä särkevimpiä ja traumaattisimpia kohtauksia Hollywoodin historiassa. Ei liene väärin sanottu, että jos joskus on vilaukseltakaan nähnyt Ihmispaholaisia, todennäköisesti tietää nimenomaan kyseisen lopputwistin. Tyly ja katsojaa vyön alle armotta lyövä päätös onkin mielestäni mitä täydellisin loppuniitti jo valmiiksi yhdelle tunnetun historian sielukkaimmista, puhuttelevimmista ja joka suhteessa onnistuneimmista tieteiskauhuleffoista meidän pallonpuoliskollamme sekä muuallakin.
