Olen maailmaa naamapalmuttaessani miettinyt, mitkä tekijät pohjimmiltaan muhivat yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin ilmiöihin liittyvien probleemien alla. Toistaiseksi olen tällä hetkellä päätynyt kärjistämään ne kahteen vallitsevaan perusmuotoon, jotka ovat: 1) oman olemassaolon korostettu tärkeys ja 2) se, kun toisia ei kunnioiteta. Yritän raapustaa näistä tiivistetysti ennen itse ”Circlen” (analyysiin) arvosteluun menemistä koska näkemykseni leffasta pyörivät hyvin pitkälti näitten ympärillä. Eli saatte tuutin täydeltä aina ja ikuisesti puutteellista filosofiaani. Sen pohjat ovat fenomenologisten mututuntumien heittelyssä, missäs muuallakaan.
”Oman olemassaolon tärkeys”-ongelman ydin piilee siinä ajattelumallissa, jonka mukaan ihminen olisi jotain tomuhiukkasta suurempaa koko universumissa. Ihminen itsessään on hämmästyttävän monimutkainen orgaaninen olento, josta toki siis riittää tutkittavaa monien galaksien verran, jolloin kaikki solumme, atomimme yms. pienirakenteiset vivahteemme mukaan laskettuna väitteeni väite ei ole ihan hatusta vedetty. Eräs ihmisaivojen ihmeellisimmistä kyvyistä on yksilöllisyyden kokeminen, jonka kautta päädytään tähän ongelma numero uunoon: monet kokevat tätä kautta itsensä ja mielipiteensä aivan liian tärkeiksi sen sijaan että vain eläisivät ja antaisivat toisten elää. Parhaimmillaan omasta itsestä tulee eräänlainen omien totuuksien välittäjä vaikka samalla unohdetaan missä kokoluokassa esim. yksittäinen ihminen ja Aurinko painiskelevat siinä oletetussa tärkeydessään.
Toisten kunnioittamattomuuden ongelma on eräänlainen seuraus ongelma uunosta. Silloin kun oma minä tuntuu paljon fiksummalta ja yksinkertaisesti paremmalta kuin vaikkapa bussissa istuva vieruskaveri niin onhan sen vieruskaverin kunnioittaminen jo pääsääntöisesti vaikeampaa kuin jos ajattelisikin olevansa tyypin kanssa täysin tasavertainen tai huonompikin. Toisten kunnioittamattomuuden dilemmaan liittyy lisäksi hyvin paljon kaikkea muutakin kuten kulttuurierot, persoonallisuuserot, ennakkoluulot, ihmisen sisäinen psykologia, median pauhaamat totuudet, historia jne. suurimpana se dilemma itsessään – haluttomuus ymmärtää tai kunnioittaa toista. Kuten edeltäjänsä, tämäkin ongelma on hyvin monitahoinen koska toisaalta toisten kunnioittamiseen tarvittaisiin useimmiten perusteet sen sijaan, että kunnioittaisi toista vain sen takia ”että njaah, tommoinenkin tyyppi on näköjääns olemassa”. Mutta toisaalta kun ottaa huomioon kuinka monimutkaisia eliöitä universumimme on täynnä niin eikö jokainen elollinen itsessään ansaitsisi tiettyä arvostusta osana tätä systeemiä, osana kokemusmaailmaamme, osana sitä mitä me itse lopulta olemme?
Prologia voisi ja pitäisi jatkaa loputtomiin, mutta onneksi minun ei tarvitse koska vuoden 2015 psykologinen scifijännäri ”Circle” hoitaa loput. Aaron Hannin ja Mario Miscionen ohjaama pikkuleffa käsittelee esiin nostettuja ihmisyyden perusongelmia minua tehokkaammin vieläpä (luullakseni) pienoinen pilke silmäkulmassa. Prologissa esittämäni ajatelmat ovat kuitenkin niitä, joitten pohjalta katsoin koko leffan, arvioin näkemääni ja selittelen seuraavia.
”Circleen” on hommattu viitisenkymmentä näyttelijää, joitten tarkoitus on näyttää kaikenkirjavalta lössiltä. Elokuvan näistä saa epämääräisellä alustuksella. ”Circle” kertoo siitä, kuinka viisikymmentä randomia ihmistä ovat ykskaks pimeässä huoneessa, jonka kehämäinen lattia muistuttaa jonkinlaista peliä. Jos paikaltaan meinaa häippäistä, rangaistuksena on mystisellä tekniikalla toteutettu kuolema. Jos ei liikahda milliäkään, huoneesta kuolee silti joku parin minuutin välein. Kun kanssaihmisiä alkaa kaatuilla, lössi alkaa ajatella. Kohta ilmenee että lössillä on valta valita joka kierroksen kuolija → siispä psykologisen kikkailun voi aloittaa. Mistään sen kummemmasta leffa ei kerro, mutta yksinkertaisen hyvä idea ei muuta tarvitsekaan toimiakseen erittäin näppärästi.
Koska hahmoja on lauman verran, leffa keskittyy nopsasti jokaiseen eli kaikki sen hahmot ovat vuorollaan estradilla. Jotkut henkilöt saavat lauseen verran merkitystä, toiset enemmänkin. Riippuu siitä, kuinka karismaattinen tai älämölö (tai yleensä molempia) sattuu olemaan. Pääpaino kaikelle perustuu kuitenkin sille, miltä ihminen näyttää ja vaikuttaa eli puhtaalle ensivaikutelmalle. Sitä tukee parin minuutin kertomukset, joiden aikana valitut uhrit alkavat veisaamaan elämäntarinaansa. Se, minkä perusteella porukka päättää tapattaa jonkun, ei riipu logiikasta tai rationaalisuudesta, jotka sanoina nyt eivät muutenkaan sovi ihmisen toiminnalle. Koko elokuva on pikemminkin moraalisten ja eettisten kysymysten virtaa siitä, millä perusteella joku toinen olisi jotakuta toista parempi.
Juoni etenee sillä tavalla kuin uutisemmekin tuppaavat etenemään: on olemassa vain tiettyjä ”oikeita” mielipiteitä. Muuta mieltä tai ylipäätään omaa mieltä ei saa olla mistään tai muuten joku, hui kauhia, loukkaantuu!
Mielensäpahoittajat ja hiljaiset hyväksyjät kansoittavat koko elokuvaa. Leffa alkoi maistua satiirilta siinä kohtaa, kun tiettyjen arvojen stereotyyppiset kannattajat ja niitten stereotyyppiset vastustajat nostetaan kunnolla esille. Esimerkiksi rotuihin liittyvät stereotypiat ovat leffassa slangejaan myöten karrikoituja. Tosin tässä kohtaa raavin hilseistä päätäni: tosielämänkin ihmiset ovat käytökseltään lopulta varsin karrikoituja koska yhteiskunnalliset ihanteet lietsovat usein liioiteltuun lopputulokseen. Voinko siis puhua satiirista esimerkiksi siinä kohtaa, kun lössi päättää tappaa punaniskan oloisen miehen, joka ei jaa samoja arvoja enemmistön kanssa? Eikö se ihan tosielämässäkin luultavasti tekisi niin? Toisaalta kun näihin samoihin arvoeroihin ja ennakkoluuloihin ympätään jonkin verran kliseisiäkin piirteitä niin voin kai puhua ”Circlestä” eräänlaisena satiirina. Tässä mielessä olisin toivonut rohkeampaakin otetta, esimerkiksi muutamia nykyajan huomattavia trendiedustajia, esimerkiksi somettajia, feministejä ja sovinisteja (tai ihan niin kuin noita nistejä muutenkin), puolustamaan itsejään samalla kun vastapään koiranleuka haukkuu nämä maan rakoon.
”Circle” on siis paitsi viihdyttävää kamaa, myös ajatuksella tehtyä sellaista. Pelasin hahmojen kanssa ja huomasin ärsyyntyväni jos jotkut sellaiset tyypit, joista itse olisin hankkiutunut aikapäiviä sitten eroon, älämölöävät kehässä vieläkin. Tällainen kuvastaa toisaalta ihmisten laumaeläinmäisyyttä, sitä tietynlaista lammasmaisuutta, jossa on rotkoon syöksyvän sopulilauman merkkejä. Liian usein ne, jotka ovat omasta mielestään toisia pätevämpiä ja älykkäämpiä (prologin ongelma uunoja), saavat toisetkin uskomaan tähän illuusioon. Elokuvan uunot ovat myös prologin ongelma kakkosia. Kamalaa on se, että juuri tällaiset ihmiset seisovat tukevasti viimeisen kymmenikön joukossa – osa itsetärkeilijöistä on saattanut menehtyä matkan varrella, mutta nämä ovat samalla luoneet tilaa uusille sellaisille. Pari tällaista tyyppiä yrittävät (muka) auttaa toisiakin, jotka kiltisti uskovat sen olevan parasta koska muutakaan toivoa ei oikein ole. Kuten tosielämässä, nämä paljon puhuvat uunot ovat myös niitä vähän tekeviä uunoja.
Kun otetaan äskeinen huomioon, ”Circlessä” ilahdutti toisaalta se, että suosikki-ihmiseni pärjäsivät siinä yllättävän hyvin. Nämä ovat niitä, jotka eivät lähde mukaan kaikenlaiseen vouhotukseen eivätkä kerro itsestään juurikaan mitään koska tietävät jonkun kuitenkin vetävän jostain hernettä nokkaan tai sitten nämä olettavat, ettei niillä vouhotuksilla ole kummiskaan kovinkaan konkreettista arvoa. Kukaan ei kiinnitä näihin huomiota. Nämä saattavat olla ihmisinä joko täydellisen välinpitämättömiä tai sitten toivoakseni niitä, jotka ovat vulkanuslaisesti sitä mieltä, ”ettei lopulta ole loogista olla äärimmäistä mieltä mistään”. Nämä ovat taka-alan ihmisiä. Taka-alan ihmiset, jotka hoitavat omat hommansa, eivät luule itsestään enempää kun on tarpeeksi, eivätkä tuo itseään jatkuvasti esille ja korosta sitä omaa tärkeyttään, ovat niitä joita maailmassa voisi olla enemmänkin.
”Circlen” mukaansatempaavasti rullaavassa tarinassa on vain yksi ongelma, johon kiinnitin huomiota heti alussa: se tuntuu yhden kaverin käsikirjoittamalta. Kun tutkailin asiaa niin kirjoittajia on ollut näköjään muutama muukin, mutta tällainen seikka tuo väkisinkin ongelman leffaan, joka perustuu viidellekymmenelle yksilölle ja näiden yksilöllisille mielipiteille. Elokuvan dialogi etenee vähän kuin yhden tyypin monologissa ja suhteellisen verkkaisesti vieläpä. Esimerkiksi luulisi noin monen ihmisen päättelevän vähän aikaisemminkin, että vain yksi ihminen tulee selviämään pelistä. Annan tällaisen reilusti anteeksi koska leffa ei vaikuta kovinkaan suuren budjetin tekeleeltä ja sen pienimuotoisuus on viehättävää. Sen näyttelijät eivät ehkä ole maailman parhaimpia, mutta sitä puolta fiksaa näitä mielenkiintoisemmin etenevä juoni, joka pitää otteessaan alusta loppuun.
Prologiin palatakseni elokuva kertoo siis summa summarum ”oman olemassaolon tärkeyden” sekä ”toisten kunnioittamattomuuden” perusongelmista, jotka enimmäkseen määräävät sen, moniko pelissä kuolee. Funtsailin siitä sitäkin, miten erilaiselta ”Circle” tai mikä tahansa maailmassa näyttäisi jos alustukseni kaksi väitettä muutettaisiin käänteisiksi. Ihmiset, jotka eivät kuvittelisi olevansa liian tärkeitä ja kunnioittaisivat toisia, olisivat mitä? = Avaruusolioita. Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa liian tärkeitä ja eivät kunnioita toisia, ovat niitä pohjimmiltaan myöskin, koska tällainen toiminta perustuu sille halulle ja luulolle, joka sanoo että tällainen on oikeutettua. Missä humanismi? ”Circlen” lopetus on tässä mielessä hyvinkin kuvaava: Oli ihminen mitä tahansa, elämä itsessään toisten ihmisten kanssa on loputon, ylitsepääsemätön kierre. Ja mistä sitä tietää, kenen mielipiteellä on eniten arvoa, kuka ylipäätään on oikeassa tai onko näilläkään lopulta väliä elämän jatkuvassa pelikehässä.
