Graham Greenen hupailuromaaniin perustuva Tädin kanssa maailmalla kertoo viisikymppisestä pankkivirkailija Henry Pullingista, jonka elämä järkkyy, kun hän tapaa kauan sitten kadonneen tätinsä Augustan. Henryn tavanomaisen tylsä elämä pankin ja oman puutarhansa välillä päättyy, kun räväkkä täti ottaa hänet mukaansa seikkailuihin ympäri maailmaa. Paljon elämää nähnyt Augusta-täti on matkalla pelastamaan elämänsä rakkautta rikollisliigan kynsistä, mutta Henryn mieltä painaa epävarmuus hänen omista vanhemmistaan. Kenen lapsi hän sitten oikein onkaan?
Tädin kanssa maailmalla on ensi luokan esimerkki kirjaan perustuvasta elokuvasta, joka ei seuraa kirjan juonta pätkääkään. Puoleen väliin asti elokuvasovituskin jotenkuten myötäilee alkuperäisromaanin juonta, mutta sen jälkeen tarina on täysin eri; ainoastaan samat henkilöt pyörivät molemmissa tarinoissa. Kirjan lukeneena muutos tietenkin ärsyttää, mutta ymmärrän, että elokuvan muutettu juoni ja loppuratkaisu ovat elokuvallisempia kuin kirjan alkuperäiskliimaksi. Eikä muutettu juoni latista tarinan hupaisaa tunnelmaa, vaikkei se aivan yhtä nokkela olekaan kuin Greenen kirjoittama.
Elokuvan sielu on Dame Maggie Smithin räikeästi yliampuva (ja Oscar-ehdokkuuden ansainnut) performanssi Augusta-tätinä. Hän tekee ylinäyttelemisestä taidetta, ja se onkin ainoa tapa näytellä Augustan rooli; Maggie Smith nimittäin oli alle nelikymppinen filmiä kuvattaessa, kun taas hänen roolihenkilönsä oli jo 75-vuotias. Smith ei anna tämän kuitenkaan häiritä, vaan ampuu täydeltä laidalta vanhan naisen maskissa ja raakkuen vanhuksen äänellä. Jo nuorena näyttelijättärenä Smith osoitti, ettei kukaan osaa näytellä eksenterisiä vanhoja tanttoja paremmin kuin hän, ja tämä maine on leimannut koko hänen uraansa. Augustan roolia voi siis kutsua Maggie Smithin elämän rooliksi, niin hyvässä kuin pahassa.
Maggie Smithin yliampuva näytteleminen vaatii tietysti myös veronsa: kaikki kohtaukset, joissa hän ei esiinny, vaikuttavat hieman alavireisiltä ja muut näyttelijät jäykistelijöiltä. Alec McCowen tekee silti elokuvan toisen hienon roolisuorituksen vanhoihin tapoihin kangistuneena Henrynä. Sen sijaan Robert Stephens (Maggie Smithin silloinen aviomies) Augustan vanhana heilana, kreivi Viscontina, on erittäin heikko esitys. Rönsyilevä puvustus ja lavastus luovat Smithin riehumiselle arvoisensa puitteet ja henkeäsalpaava kuvaus vangitsee niin Pariisin nähtävyydet kuin Välimeren maisemat. Vielä toistettakoon, että ilman Smithin roolisuoritusta Tädin kanssa maailmalla olisi jäänyt tasapaksuksi kolmen tähden hupailuksi. Konkariohjaaja George Cukoriin näyttää jo iskeneen kisaväsymys uransa iltaruskossa, johon tämäkin raina kuuluu.
