Renny Harlinin Mindhunters saapui vihdoin teattereihin, ja jonkinasteisena patrioottina tottakai käväisin katsomassa mitä sinne nauhalle oli tällä kertaa tarttunut. Ei nyt pelkkä Rennyn suomalaisuus vielä elokuviin pakottanut, mutta kun trailerikin lupaili ihan hyvää niin mikäs siinä. Kuitenkin marssin teatteriin pienellä/suurella varauksella, mutta ulos tullessani huomasin olevani tyytyväinen näkemääni.
Jake Harris (Val Kilmer) on FBIn profiloijien kouluttaja, ja hyvin ankara sellainen. Hän valmentaa seitsemän oppilaan ryhmää, jolla on vielä vihoviimeinen testi edessään. Koko poppoo kuskataan saarelle jossa sijaitsee tyhjä kulissikaupunki, joka on tarkoitettu lähinnä laivaston harjoitusalueeksi. Harris on kuitenkin saanut luvan lainata saarta ja laittaa oppilaansa profiloimaan kuvitteellisen sarjamurhaajan siellä. Seitsemän oppilaan lisäksi myös Gabe Jensen (LL Cool J) lähtee matkaan tarkkailemaan kuinka eteviksi Harris on suojattinsa kouluttanut. Aamun sarastaessa saarella lähdetäänkin etsimään mielikuvitusmurhaajan ensimmäistä uhria, mutta pian hymyt hyytyvät kuin selviääkin että saarella on oikeasti joku joka haluaa koko jengin hengiltä. Lasketaan yksi ynnä yksi yhteen ja saadaan, että murhaaja voi jopa olla joku “uhrilampaista”. Kehenkään ei ole luottamista, epäiltyjen listalta pääsee pois vain joutumalla uhriksi.
Murhaaja virittelee ansoja uhreilleen, joista useimmat ovan hyvinkin ilkeitä. Useimmat kuolintavat ovat aika omaperäisiä, ja Renny on saanut kieltämättä vangittua otokset kankaalle hyvin kuvakulmien ja leikkauksen avulla. Ansat ovat toisinaan väkivaltaisia muttei mihinkään verellä mässäilyyn sorruta. Kuitenkin yksi kohta pisti allekirjoittanutta inhottamaan oikein kunnolla, muttei groteskisuudellaan. Kohta oli kuitenkin hyvin lyhyt ja selvisin pyörtymättä.
Rennyn ohjaus on suurimmaksi osaksi hyvää, mitä nyt ehkä kerran tai kaksi jokin pisti silmään. Pienessä käsirystyssä oli pientä yritystä kikkailla niin maan kauheasti kameran liikkeilla, lopputuloksen jäädessä vähän vaisuksi mutta kohtuulliseksi kuitenkin. Lavastus oli mainiota ja auttoi suuressa määrin leffan aavemaisen tunnelman luonnissa. Sävelletty musiikki taas ei ollut kummoista. Sulautuihan se ihan mukavasti taustalle, mutta pari kertaa se töksähti ikävästi. Näyttelytyö nyt ei päässyt hätkähdyttämään juuri ollenkaan, “ihan okei”-tasosta kehnoon ja siltä väliltä. LL Cool Jn karakteriin lähinnä kiinnitin huomiota hänen ollessa ehdottomasti persoonallisin hahmoista, ja hän vetikin roolinsa ihan kelvollisesti. Val Kilmer ei varsinaisesti tällä kertaa viihtynyt valokiilassa, joten pelkästään hänen takiaan ei kannata teatteriin lähteä.
Totesin olleeni tyytyväinen teatterista tulon jälkeen. Tarkemmin ajateltuna olin enemmän yllättynyt. Elokuva oli oikeastaan parempi mitä parhaimmassa tapauksessa olisin uskaltanut kuvitella. Leffahan ilmeisesti luokitellaan jännäriksi, ja paikoittain pirun jännittävä se osasi ollakkin. Ilmapiiri on kohdallaan ja tulee väkisinkin spekuloitua, kuka niitä ansoja virittelee muiden pään menoksi. Kuitenkin pienet töppäykset siellä täällä jättävät Mindhunterssin reilun välimatkan päähän viidestä tähdestä, ja löytyy sieltä yksi kohtalaisen isokin epäselvyys juonen seurannan kannalta vähentämässä pojoja. Tasapainottelin aika kauan 3½ ja 4 tähden välillä ja nyt on vain taivuttava 4 puoleen sen perusteella, että tosiaan nautin elokuvasta. Jos vain kiinnostusta löytyy, suosittelen teatteriin uskaltautumista.
PS. Renny perinteistä viittausta Suomeen en tällä katselukerralla huomannut, mutta kai sieltä jotain pitäisi löytyä.
nimimerkki: whait
