Lehmät pääsevät aamulla navetasta vapaaksi ja vaeltavat pikkukylän rakennuksien lomitse. Mystiset kellot alkavat soida jossain kaukana. Rampa Futaki (Miklós Székely B.), joka on juuri viettänyt rouva Schmidtin (Éva Almássy Albert) kanssa yhteisen yön, menee katsomaan ikkunaan mistä voisi olla kyse, mutta arvoitukseen ei löydy vastausta. László Lugossyn esittämä herra Schmidt saapuu kotiin, Futaki livahtaa ulos tämän huomaamatta ja tulee keskustelemaan pian tämän jälkeen Schmidtien taloon: rahat olisi pian jaettava.
Kyseessä on unkarilaisen Bèla Tarrin elokuvan Sátántangón ensimmäisestä paristakymmenestä minuutista pähkinänkuoressa. Kuten aina maratonennätyksiin pyrkivien elokuvien suhteen, on kyseenalaistettava teoksen pituus: palveleeko se mitään tarkoitusta, mikä on pituuden ja elokuvan välinen suhde, onko siinä ristiriitoja. Parhaimmillaan pitkät elokuvat kasvavat joksikin omakseen. Ne jättävät taakseen elokuvan tietyn rajallisuuden, hylkäävät taakseen pyhinä koetut säännöt ja luovat jotain omaa. Niiden maailma muuttuu leijuvaksi ilmiöksi, jonka lävitse suodattuvat ajatukset lakkaavat olemasta ajatuksia sinänsä, vaan yhtä suurta kudosta. László Kraznahorkain kirjaan perustuva Sátántangó on elokuva, jossa näin tapahtuu.
Elokuvan ilmassa leijuu mystisyyttä, joka ei selity koskaan täysin ja jota parhaimmillaan voi verrata maagisen realismin merkkiteoksiin. Kuvaamisvuosina (1991-1994) kommunismi kuoli ja rimpuili kouristuksissaan Itä-Euroopassa, mutta sen aave jäi vaeltamaan. Tämän aaveen murskaavat vaikutukset nähdään elokuvan ihmiskohtaloissa, jotka ovat rakentuneet ideologian päälle ja jäävät sitten sätkimään kaulastaan. Aave, myytti, on kuin taianomainen kohtalo, joka murskaa köyhissä oloissa varttuneet ihmiset hitaasti. Seitsemän tuntia on aika, joka vaaditaan saatanan tangon muuttumiseen sisäiseksi tanssiksi – se on vaadittava aika, koska meidän on pystyttävä tuntemaan henkilöt ja heidän tuskansa, hiljainen kärsimys ja dialogin monivärisyys. Meidän on opittava tuntemaan heidät, jotta voimme ymmärtää paremmin heidän monia puoliaan. Selitys pituudelle on siis yksinkertainen, ehkä kyseenalaistettavakin (Kuten: “Eikö taitava ohjaaja olisi pystynyt samaan lyhyemmässäkin ajassa?”), mutta oleellinen. Samalla se on eräänlainen jatke: elokuvan visuaalisuus ja juoni ovat muuttaneet sen keston pitkäksi. Pituus ei ole muuttanut visuaalisuutta tai juonta sellaiseksi kuin ne ovat.
Lyhyesti kerrottuna: elokuvan tapahtumat sijoittuvat parin viikon ajalle eräässä syrjäisessä pienessä kylässä. Kuolleeksi luultu, hieman myyttinen runoilijahahmo ja erittäin karismaattinen huijari Irimiás (aivan uskomattoman roolisuorituksen tekevä Mihály Vig) on saapumassa kotiin. Pieni porukka kyläläisiä on jakamassa keskenään hyvin suurta rahasummaa, jonka alkuperää ei koskaan selitetä tarkasti. Pieni tyttö Estike (aidosti tuskaa ja surua rooliinsa saava Erika Bók), kylän ainoa lapsi, kokee olonsa syrjäytetyksi sirpaleisessa kodissaan ja kiduttaa ainoaa ystäväänsä, kissaa, purkaakseen ulkopuolisuuttaan ja katkeruuttaan. Alkoholisoitunut, ketjupolttava ja liian lihava tohtori (Werner Herzogin ja Rainer Werner Fassbinderin elokuvien harrastajille tuttu Peter Berling) joutuu poistumaan talostaan ensimmäistä kertaa aikoihin viinavarastojen huventuessa. Nämä tarinat liitetään yhteen kahdessatoista tangon askelien logiikkaa noudattavassa osassa, joiden pituudet vaihtelevat noin vartista reippaasti päälle tuntiin. Äkilliset hetket toisessa tarinassa, jotka eivät sinänsä vaikuta merkityksellisiltä sysäävät yllättäen (mutta luonnollisilla selityksillä) liikkeelle toisen tarinan juonenkäänteet. Mukana ei ole selkeitä avaintapahtumia, sillä kaikki on avaintapahtumaa.
Turhaa ei ole mukana. Pikkutytön, hajalle lyödyn historian omaavan Unkarin, eristäytyneisyyden tuska, rimpuilu loputtomassa vaelluksessa ja ahdistuksen purkaukset johtavat ennen pitkää siihen, että huijari (lupaava, mutta todellisuudessa salattu tulevaisuus) saa yliotteen utopiaan uskovista kyläläisistä. Samalla tämä vaikuttaa myös elokuvan lopussa jonkinlaiseen järkevään selitykseen siitä miksi asiat tapahtuvat juuri näin. Ihmiset ovat typeryksiä, pikkumaisia, realistisia, inhottavia toisilleen, rumia ja karkeita, mutta heidän ympärillään on kehä, joka tekee heistä silti ihmisiä ja saa meidät tajuamaan omien utopioidemme merkityksen huijareiden yhteiskunnassa: Irimiás, huijari on uuden ajan ihminen, runollinen, vakaakatseinen, illuusioton ja huoleton lainsuojaton, jolla ei ole mitään tunnussiteitä paitsi lakeijaansa Petrinaan (Putyi Horváth), joka on enemmänkin koira kuin ystävä. Nähdessään mystisesti kohoavaa ja katoavaa usvaa Irimiás silti lankeaa polvilleen elokuvan omituisella tavalla herkimpiin kuuluvassa kohtauksessa – kuin hänkin uskoisi johonkin suurempaan, johon paikallinen toteaa lakonisesti, että eikö tämä nyt ole koskaan usvaa nähnyt. Syvä osoitus siitä millaisen ihmeen keskellä ihmiset voivat joskus asua arvostamatta sitä sen enempää. Suotta ei Sátántangóa ajatella komediana (erityisesti ironisessa mielessä), vaikkakin sen huumori on hymytöntä ja julmaa.
Kohtaukset ovat pitkiä ja unenomaisia. Gábor Medvigyn kamera vaeltelee mutaisilla kaduilla, tuulisilla teillä, se kuvaa suuren kaupungin ja kylän (ainoat varsinaisen tapahtumapaikat) autioina lukuun ottamatta päähenkilöiden itsensä vaellusta. Visuaalinen ilme on unohtumaton. Sátántangón materiaalisena keskipisteenä ei syyttä ole raha. Raha on likaista, ihmisten kädet varjelevat sitä kuin henkeään, se edustaa parempaa tulevaisuutta, isoa kaupunkia, uutta sydäntä vanhalle kuorelle, vaikka lähikuvissa setelit ovat vain repaleisia paperilappusia. Sen tyhjyys on heijastus sisäisten tilojen rikkaalle, mutta ahneudessaan ontoksi kovertuvalle arvomaailmalle. Nerokas huomio, joka ei kuvaa rahan asemaa yhteiskunnassa kritiikistään huolimatta mustavalkoisesti. Kylän ympäristö taasen on kuraista ja rappiolle joutunutta. Alkukuva lehmistä vain korostaa entisestään sen asemaa kotina, mutta samalla vankilana, tuttuna synkkyytenä. Mustavalkokuvauksen maagisuus, monet vähintään kymmeneen minuuttiin kellottuvat leijailevat kamera-ajot, monumentaaliset paikallaan pysyttelemisen ratkaisut, Ágnes Hranitzkyn leikkausratkaisut ja musiikin suorastaan uskonnollinen ja hiljaista kauhua luova tuntu tekevät rumastakin ainutlaatuista ja kaunista.
Mihály Vig on hoitanut roolinsa lisäksi myös elokuvan musiikkipuolen, mikä on hatunnoston arvoinen teko. Lavastus, elokuvien arvostamisessa turhan unohdettu piirre, on mukana tekemässä taideteoksesta itsestään jonkinlaista utopiaa. Kylän todellisuus on läheistä, koko ajan sataa rankasti, mutta kukaan ei tunnu valittavan tästä seikasta, sekin ikään kuin kuuluu asiaan. Kuvia voitaisiin verrata Andrei Tarkovskiin, mutta se olisi vain oppimattomuutta sellaisen ihmisen päästä, jonka mielestä kaikki pitkät kuvat tarkoittavat automaattisesti Tarkovskia. Sen sijaan voidaan puhua ainutlaatuisuudesta. Kamera tärisee ja pysyy vakaana taktisissa hetkissä. Jotkin kuvat ovat olemassa vain, jotta voisimme nähdä ja kokea, ei siksi, että meidän pitäisi ajatella samalla jotain. Syntyy vain taiteen tavoitettavissa oleva kommentti: utopia on aina sitä, mitä emme näe ja tavoittelemme sitä aina, vaikka ympärillämme olisi todisteita edellisen utopiamme räjähtämisestä käsiin. Tämä räjähdys on tehnyt ympäristöstäkin yhtä aikaa ruman ja kauniin, olemattoman ja todellisen. Vain Irimiás ja kainalosauvalla kulkeva Futaki, joka on muihin kyläläisiin verrattuna henkisesti ylivertainen yksilö, voivat nähdä utopian lävitse: Irimiás näkee toisten ihmisten unelmat kyynisesti ja omansa sokeasti, Futaki taas näkee ympäröivän realistisesti, osaten ymmärtää toisten unelmia, luopua omistaan ja asettaa uusia epäilemisen kyvystään huolimatta. Hän on fyysisesti haavoitettu, hän tietää kokemuksen perusteella mitä on olla rampa, eikä hän tahdo menettää myös henkisessä mielessä toista jalkaansa.
Sátántangón kylmäävin unelmankuva onkin sen toiseksi viimeinen askel. Ennen ympyrän pyörähtämistä, kellojen soittoa maailman muuttumisen tiellä, ennen järkiperäistä hulluutta ja kirjaimellisesti totaalista pimeyttä nähdään kahden täysin unelmattoman ja rooleihinsa ajat sitten tukehtuneen valtion virkamiehen kylmää ja pelottavan asiallista työskentelyä Irimiákselta jälkeenjääneiden paperien kanssa. Niissä paljastuu itsensä messiaana näyttäneen Irimiáksen todellisuudenkuvan rumuus. Runollinen Irimiás, näky tulevasta, ei ole ollut sen parempi sisimmältään kuin kommunistinen aate. Hän on hajottanut ja hallinnut, ollut ovela ja lopulta kadonnut, eikä häntä todennäköisesti nähdä enää koskaan paitsi kuten Artificial Eyen loistavan dvd-julkaisun kannessa: selkä katsojaan päin, kaukana, mutaista peltoa pitkin matkalla näennäiseen tyhjyyteen, kaukaiseen horisonttiin kuin hullujen unelmien keskus itsessään, kuin ideologinen tuuleen jähmettynyt patsas. Näin saatanan tangon askeleiden merkitys avautuu viettelyksen tanssiksi, unelmien hiipimiseksi ihmisestä toiseen ja aina tavoittamattomaksi.
nimimerkki: Lamourhaaja
