Polanskin mestariteos alkaa, kun yhteiskunnasta vähän “eksyneet” sympaattiset roistot Dickie ja Albie huomaavat olevansa jossain hevonkuusessa (yksinäinen saari). He ovat epäonnistuneet jossain rikollisessa operaatiossaan, mutta se ei koskaan selviä täysin, vaikkakin se on merkityksetön seikka.
Ronski ja vahva Dickie (Lionel Stander) lähtee tutkailemaan ympäristöä, ja huomaa kuinka nuori mies ja nainen kuhertelevat kaislikossa.
Dickie löytää jyhkeän yksinäisen linnan jossa lomaa viettävät George ja Teresa. Itsevarma ja ilkeähkö Dickie asettuu vakoilemaan linnaa ja sen asukkaita. Dickie tajuaa nopeasti, että George (loistava Donald Pleasence) on todella herkkä ja helposti manipuloitavissa oleva mies. NIinpä Dickie alkaa määräilemään Georgea ja tämän hippinaistaan.
Georgen nuori ja kaunis “hippinainen” Teresa (upea Francoise Dorleac) kyynisesti ivaa miestään pukemalla hänet naisen asuun ja vielä meikkaamaalla hänet piloillaan – ikään kuin osoittaakseen ettei Georgessa ole ollenkaan “miestä”.
George taas on oikeasti rakastunut, kun taas Teresa luultavasti on tullut vaan nauttimaan Georgen rahoista ja upeasta maisemasta.
George on erikoisen ujo, herkkä ja “naismainen” mieheksi.
Hän lopulta ajautuu ahdistavaan tilanteeseen epätoivoisessa rakkauden ja sosiaalisen statuksen janossaan.
Elokuvan maaginen tunnelma musiikkeineen ja loistavine näyttelijöineen jättää katsojaan syvän jäljen. Taas kerran Polanski onnistuu osoittamaan ettei ihmiset voivat olla oman onnensa seppiä.
Ympäristön vaikutus käy “tietyille” ihmisille (Polanskin elokuvissa usein herkkä ujohko yksinäinen mies) sietämättömän ahdistavaksi, yrittivätpä he käyttäytyä miten päin vaan. Päähenkilön Georgen elämää on niin ahdistava seurata, että elokuvaa sanovatkin jotkut mustaksi komediaksi.
Todellisuudessa elokuva on ilmiömäisen raadollinen, ja koko elokuvan ajan siitä huokuu erikoista pelkoa. Pelkoa jäädä yksin. Päähenkilö ajautuu kammottavaan umpikujaan, eikä voi oikeastaan estää itseään jäämästä yksin.
Valitettavasti Suomen kouluampumistapaukset ja nuorten miesten pahoinvointi tulee mieleen tästä elokuvasta. Kieltämättä Suomen kulttuurissa, ja elokuvan kyynisessä ja hiljaisessa ilmapiirissä on perin samoja piirteitä.
Elämä on vain joillekkin ihmisille sietämättömän julmaa. Juuri se taianomaisesti kuvattu hiljainen julmuus tekee tästä elokuvasta niin poikkeuksellisen mestariteoksen!
Tunnelma ratkaisee.
Tämä elokuva pitää nähdä!
