Yli 40-vuotisen ohjaajanuransa aikana jos jonkinmoista rainaa aina komediallisista satiireista kylmiin murhaajatarinoihin ohjannut Japanin uuden aallon kärkinimi Shôhei Imamura tarttui 70-luvun alun sarastuksessa uuteen haasteeseen lähtiessään käsittelemään kotimaansa historiaa dokumentin muodossa.
Japanin sodanjälkeinen historia baariemännän kertomana, tai lyhyemmin Baaritytön tarina on dokumentaarinen elokuva Japanissa asustelevasta baarinpitäjästä, Chieko Akazasta. Akaza on Imamuralle tyypillinen protagonisti, eli koko elämänsä ajan kovia kokenut nainen. Selviytymiskamppailussaan Akaza kierteli ammatista toiseen, päätyen lopulta menestyvän, Yhdysvaltalaisille sotilaille tarkoitetun baarin pitäjäksi.
Elokuva valottaa hänen yllättävän monipuolista elämäänsä ja tarkastelee Japanin ja maailman historiaa ravistelleita tapahtumia hänen kauttaan. Näitä tapahtumia on saatu linkitettyä kiitettävä määrä Akazan elämään; on Korean sotaa, Vietnamin sotaa, Kennedyn salamurha, Hiroshiman atomipommi, amerikkalaisen sotalaivan saapuminen kotikylään ja paljon muuta. Ehkä suurin heikkous elokuvassa on joidenkin näiden tapahtumien linkittäminen Akazan elämään. Ne on sijoitettu satunnaisesti katkomaan elokuvan rakennetta saattaen iskeä äkisti ja poistua yhtä nopeasti, tuntuen näin vain turhalta ja pakotetulta täytteeltä. Esimerkiksi hänen kotikyläänsä ilmestyneestä Yhdysvaltain sotalaivasta Akaza lohkaisee vain pari sanaa, jonka jälkeen palataan taas edelliseen aiheeseen. Sellaisen vuoksi ei kannata yhtäkkiä keskeyttää mukavaa tarinaa.
Kuvaus on melko banaalia Imamuraksi alun tyylikästä teurastamoa lukuunottamatta. Esimerkiksi haastattelukohtaukset on toteutettu tylsästi vain kuvaamalla henkilöä samasta kuvakulmasta sen sijaan, että olisi annettu kameran kiertää baaria, jossa haastattelu toteutettiin. Tehokeino kai sekin. Arkistomateriaalin käyttö on toimiva valinta, ja sitä käytetäänkin runsaahkosti sävyttämään Akazan kerrontaa tai visualisoimaan sitä. Tiettyjä Imamuralle tavaramerkiksi muodostuneita keinoja näkyy tässäkin, kuten still-kuvien käyttöä, vaikkakaan ne eivät tehokeinona toimi niin hyvin kuin hänen myöhemmissä elokuvissaan, kuten [movie]Zegen[/movie]ssa tai rikoselokuvassa [movie]Yön kasvot[/movie].
Imamura on jälleen hyvin ihmisläheisellä tavalla tarkastelemassa maailmaa elokuvan kautta. Elokuvan aikana voi hyvinkin miettiä, onko mitään mieltä kuunnella kuinka satunnainen matami paasaa elämänsä pienimmistäkin yksityiskohdista, kun asioita voisi tarkastella laajemmastakin näkökulmasta yleismaailmallisesti ja kantaaottavammin. Kyllä siinä on, ja se on Imamuran tarkoituskin. Persoonallinen kerronta lähentää aina katsojan suhdetta teokseen ja toisaalta etäännyttää liiasta dokumentaristisuuden tuomasta kylmästä objektiivisuudesta, kun historian kulkua selostetaan “aidon” ihmisen äänellä. Tämän myötä sympaattisen naisen retrospektiivinen näkökulma on onnistunut valinta elokuvan kerronnan muodoksi. Laajan skaalan tapahtumat ovat myös varmasti suurimmalle osalle tuttuja, joten on ihan virkistävää tutustua aikakauteen alueen tavallisen kansalaisen elämän kautta. Historiakin on kuitenkin aina subjektiivinen kokemus. On toki myös vain oikeutettua kuulla henkilöiden näkökulmia asioista jotka vaikuttivat heidän elämäänsä, mutta joihin he itse eivät voineet vaikuttaa.
Arkipäiväinen, pienen ihmisen turinointi elämästä ja suuren maailman tapahtumat räjähdyksineen kaikkineen luovat myös hienoa kontrastia. On hauskaa seurata kuinka Akaza kertoo ääniraidalla loputtomista miehistään samalla kun taustalla näytetään arkistokuvalta kuinka puoli maailmaa räjähtää.
Akaza on muutenkin päähenkilöksi onnistunut valinta. Äärimmäisen positiivisena ja mukavana hahmona hänen äärellään jaksaa viihtyä. Hänen elämänilonsa ja asenteensa on ihailtava, kaikista vaikeuksistakin huolimatta joita hän on kohdannut. Kyynikko voisi toki todeta, että ainaiset epäonnistumiset miesten ja sukulaisten kanssa ovat rikkoneet naisen sisäisesti, ja että hän paikkailee heikkoa itsetuntoaan yltiöpositiivisuudella ja miellyttävyydellä. Tästä ainakin osaltaan kielii hänen suhtautumisensa miehiin elokuvan loppupuolella; hän jopa odotti että silloinen mies tulisi hylkäämään hänet. Kuitenkin hän selvästi tarvitsee rakkautta, vaikka sitten hetkittäistäkin. Kuten hän itse sanoi: “Haluan nauttia rakkaudesta ikuisesti.”
Baaritytön tarina on mielenkiintoinen ja erilainen elokuva. Imanura osoittaa hallitsevansa dokumentin lajina, mikä todistaa hänen monipuolisuuttaan ja kyvykkyyttään ohjaajana. Tälläiset verrattain hitaat ja pikaisesti tarkasteltuna pinnallisetkin elokuvat saattavat tuntua tylsiltä, mutta ne kuitenkin tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden asettua paikallisen kokemusmaailmaan meille hyvin etäisiä tapahtumia käsiteltäessä.
Ehkä tärkein asia minkä elokuva osoittaa on se, että tavallisella baaritytölläkin on monipuolinen ja kiinnostava tarina kerrottavana – kuten meillä kaikilla – vaikkei sitä aina päällepäin uskoisikaan.
