Molly Ringwald antoi Synttäreissä äänen jokaiselle nuorelle, jota kukaan ei huomaa. Judd Nelson nosti nyrkin ilmaan, kun The Breakfast Club hylkäsi ihmisten keinotekoiset lokeroinnit. Pretty in Pink tarkasteli luokkaerojen merkitystä lukiolaisen parisuhteissa ja Jännät suhteet paljasti, kuinka kyvyttömiä nuoret voivat olla huomioimaan toistensa tunteita. Kaikki edellä mainituista esimerkeistä olivat John Hughesille tapa tuoda elokuvalliseen muotoon teesi siitä, ettei nuoren sisäinen maailma ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin aikuisen. Hughes eittämättä mahdollisti myös sen, että imussa julkaistiin kostofantasia romanttisimmasta päästä, jossa itsetuhoisuuteen suhtaudutaan lähes loukkaavalla yliolkaisuudella.
Tämä oli John Cusackin kantama Pipo tiukalla, jossa lukiolainen Lane tulee tyttöystävänsä (Amanda Wyss) jättämäksi. Parantava rakkaus löytyy naapurin vaihto-oppilastytöstä (Diane Franklin). Kun oleellisimmat käänteet on käyty läpi jo kahdessa lauseessa, niin ei liene shokki, että puoltatoista tuntia täyttää näkyvimpänä läski. Pikkuveli rakentaa avaruusrakettia. Äiti valmistaa ruuaksi sinistä liisteriä. Kiinalaiset haastavat kiihdytyskilpailuihin. Postipoika tivaa kahta dollaria ja Curtis Armstrong on päihteiden perään. Sketsihahmojen syvyydellä siunatun kavalkadin läsnäolo perustellaan eksentrisyydellä, mutta viime kädessä he auttavat elokuvaa maaliin vain hatarasti. Hahmovetoisessa kirjoittamisessa sivuroolit antavat päähenkilölle tarkempaa määritelmää; yleensä edustamalla jotain, mitä päähenkilöltä puuttuu. Vaihtoehtoisesti he voivat olla niitä, ketkä muuttuvat päähenkilön toiminnan myötä – tai päinvastaisesti muuttavat itse päähenkilöä. Sivuhahmojen funktiota ei tässä elokuvassa ole hahmotettu. Niihin tuhlatun ruutuajan voisi hyvin omistaa vaikka Wyssille, jotta Bethin motiiveja ymmärtäisi paremmin. Kun ymmärrys puuttuu, jää jäljelle varsin katkera mustamaalatun naisen kuva ja heppoinen tapa saada katsoja puoltamaan sankaria.
Jos on koskaan käyttänyt kielikuvaa ateriasta, joka ryömii lautaselta karkuun viitaten näin raakaan tai muuten epämiellyttävään ruokailukokemukseen, niin elokuvan huumorin luulisi tunnistavan. Sitä voisi luonnehtia piirrettymäiseksi: ajalle varsin suosituksi kuvaannollisuuden kirjaimellistamiseksi, jota harjoittivat ansiokkaasti niin Mel Brooks, Zuckerin veljekset kuin jo aiemmin mainittu John Hughes’kin. Sittemmin Seinfeldin ihmisvikoihin keskittyvä dialogikomedia, anti-talkshow-tyypin itsensä tiedostava metakomedia ja Simpsonien taidokkaat tavat nivoa pienetkin irtovitsit osaksi käsikirjoitusta ovat muokanneet populaarin komedian muotoa tavalla, joka saa tätä edeltäneen tyylin näyttämään laahaavalta, alleviivatulta ja hivenen irtonaiselta ihmiskokemuksesta. Tyylistä löytyy toki ansaittuja klassikkoja, mutta nopeasti muuttuvassa maailmassa pesäero 90-luvun komediarenovaatioihin suorastaan huokuu.
Taideyleisöstä löytyy kokonaisia koulukuntia omistautuneita ajatukselle, ettei kontekstualisoinnilla ole sijaa teoksen arvioinnissa – toisin sanoen perusteluista teoksen arvolle sen ulkopuolisilla seikoilla, kuten valmistumisajankohdalla tai sillä, kuinka vaikea se on ollut tuottaa. Tietty raami katselulle auttaa kuitenkin ymmärtämään ja näkemään kokonaisvaltaisemmalla tavalla. Pipo tiukalla löytänee tänä päivänä jo paikkansa amerikkalaisen valtavirtaelokuvan kaanonista, mutta juuri se salaakin niin kavalasti sen, että elokuva on vasta 25-vuotiaan Savage Steve Hollandin ensimmäinen ohjaus. Vastoin parempaa tietoa siitä, onko Hollandilla edes uraa elokuvan jälkeen, tämä on ollut vuonna 1985 hänen ensimmäinen ja kenties myös viimeinen elokuvansa. Siitä kailottaa kaikki debyyttiohjauksen tunnusmerkit, etenkin halussa tehdä vaikutus ja näyttää kyvyt elokuvallisessa ajattelussa. Tyyli vaihtelevee komediasta kauhukuvastoon. Todellisuuden tasoilla ja lineaarisuudella leikitellään. Holland osoittaa, että laskettelukohtausten vauhdikas kuvaaminen luonnistuu kuin paremmallakin GoPro-tekniikalla ja Alfred Hitchcock saa kumarruksen suuntaansa vanhalla kunnon “vertigo-zoomauksella.” Jopa animaatiosekvenssit löytävät tiensä leffaan! Totta kai, mitäpä olisi ilmaisun kirjo vailla animaatiota.
Ja mitäpä olisi allekirjoittaneenkaan av-mediaharjoitus ollut, ellei tismalleen kaikkea tätä.
Sama pätee elokuvaan kirjoitettuihin hahmoihin ja ylimääräiseen täytteeseen. Kehotan erityisesti kiinnittämään huomiota montaasiin, jossa Lane ja Monique laskevat rinteessä toistensa jalkojen alta. Tuostahan voi vetää lähes suoran yhdysviivan siihen alkuperäiseen syyhyn, miksi ylipäätään kellään syttyy rakkaus elokuvaan: temppuilun, leikin ja taitojen taltiointiin kenties sillä ensimmäisellä kotikäyttöisellä videokameralla, joka kotitalouteen on hankittu. Ero mestarin ja kisällin välillä on kuitenkin se, että jos kisälli osaa kielen, niin mestari hallitsee sen – niin hyvin, että tietää jättää brassailun pois.
Silti ymmärrän tämän kaiken perinpohjaisesti. Kokonaisuus on kieltämättä jäsenetön, mutta myös vapaa vakiintuneista kaavoista. Se on vapaa kokemuksen myötä tulevasta tarpeesta yhdenmukaistaa, joskin myös hioutuneesta kerrontateknisestä taidokkuudesta. Se ei ole katsojalle suuri elämys, mutta se on kaukana mistään häpeällisestä tekeleestä ohjaajan – tässä tapauksessa voisi perusteellisesti tituleerata jopa auteurin – kannalta. Se on pahan olon muistelemista, rekonstruointia ja dramatisointia näkökulmasta, jossa menneisyyden kipupisteet näkee huumorilla.
Taidetta saa ja pitääkin arvioida usealta suunnalta, mutta Pipo tiukalla avautuu parhaiten, kun siihen suhtautuu nuoren aikuisen rehellisenä mielentuotteena, eikä niinkään puunattuna, lakattuna ja taivaasta laskeutuneena renessanssimaalauksena. Siitä säteilee kuin huomaamatta viehätys, mutta saumattoman elokuvanteon kanssa sillä on vähemmän tekemistä.
