Jo seitsemänä peräkkäisen vuotena järjestetyn Uneton48 -lyhytelokuvakilpailun konsepti on varmasti monelle leffa-alaa seuraaville tuttu. Kilpailun idea on yksinkertaisesti saada aikaan lyhytelokuva 48 tunnissa. Mitä jos raameina olisikin tuntien sijasta 48 päivää ja lopputuloksena koko-illan elokuva?
Ohjaajat Henri Huttunen ja Vesa Kuosmanen vastasivat haasteeseen. Night Goes Long on ensimmäinen Uneton48 Goes Long -projektin aikaansaannos, joka huhkittiin kasaan käsikirjoittamista, kuvaamista ja jälkityöskentelyä myöten onnistuneesti 48 päivässä. Touhussa oli mukana satoja vapaaehtoisia ja budjetti haalittiin yhteisörahoituksena. Elokuva käyttikin niin sanottua avointa tuotantotapaa, jossa yleisö sai ehdotella sosiaalisessa mediassa kuvauspaikkoja tai ilmoittautua mukaan tekijäksi. Tuotannon aikana työvaiheista tipahteli tiiviiseen tahtiin esimerkiksi Instagram-kuvia, kuvaussuunnitelmia ja tekijöiden blogeja.
Tuotantotapa on selvästi tätä päivää, mutta eri kysymys onkin, saako sillä aikaan hyvän elokuvan. Maagisia sävyjä saavasta Helsingin yöstä kertova Night Goes Long on mielestäni hyvä elokuva. Tuotantoa seuranneena ja jopa avustajana käväisseenä odotukset olivat suuret. Lopputulos ei ehkä huimaa päätä juonellisesti, mutta syksyn alkuun se toimii visuaalisesti tyylikkäänä fiilistelypätkänä lämpimistä kesäöistä.
Leffassa Manuela Boscon esittämä tutkija Sophie saapuu Antarktikselta Suomeen tapaamaan netti-ihastustaan Miaa. Helsingissä Mian kämpillä hengaileekin naisen sijasta Jusa (Elias Gould), joka kertoo Mian olevan kuollut. Jusa lupaa viedä Sophien tutustumaan Mian lempipaikkoihin läpi Helsingin yön.
Night Goes Long on saanut hyvin taltioitua öisen pääkaupungin erikoisempien kolkkien (hipsterit huutavat kilpaa “mä oon ollut tuolla ensin!”) tunnelman, jota ryydittävät neonvalot ja haikea musiikki. Komeat maisemaotokset todistavat drone-lennokkien olevan indie-leffamaakarien kustannustehokas unelmatyökalu. Kengännauhabudjetti ei hyvin kuvatusta elokuvasta liiemmin näy. Stadilaista saattaa huvittaa tapahtumapaikasta toiseen pomppiminen, mutta tärkeintä onkin fiiliksen tavoittaminen. Tässä elokuva onnistuu.
Osa elokuvan epäloogisuuksista tai hypinnästä voidaan selittää sen fantasiaviboilla. Öisen matkan varrella Sophie ja Jusa kohtaavat monen moista kulkijaa, joista osa ei välttämättä ole todellisia. Ohjaajien kuvailema “kohotetun realismin” käsite alkaa kuulostamaan leffaa katsoessa ihan järkevältä. Maagisuus ei täysin korvaa sitä tosiasiaa, että juoni tuntuu puolitehoiselta. En epäilisi, etteikö osa olisi hyvinkin lennossa kirjoitettua tiiviin tuotantotahdin vuoksi. Sama pätee epätasaiseen leikkaukseen, jonka tahti on välillä liiankin verkkainen ja välillä turhan nopea.
Pääosin englanniksi puhuttu dialogi on aavistuksen kankean kuuloista suomalaisten näyttelijöiden esittämänä, vieläpä kun päälle heitetään Manuela Boscon hahmon ranskalainen aksentti. Päänäyttelijät onnistuvat kohtalaisesti, mutta en kyennyt millään samaistumaan heidän välisiin kemioihinsa tai tunteisiin kadotetusta rakkaudesta. Elias Gouldin lahjat tuntuvat olevan mukiinmenevän näyttelyn sijaan ennemmin musiikin saralla, josta todisteena toimii kesällä pienen yleisön kesähitiksi muotoutunut Huvilakatu -kappale.
Night Goes Long on todiste nuorten elokuvantekijöiden innokkuudesta yhdessä tekemiseen ja uudenlaisen tuotantotavan mahdollistamiseen kovan yrittämisen kautta. Itse lopputuotetta kehtaa ylpeästi esitellä pirteänä tuulahduksena kotimaisen indie-elokuvan saralla, vaikkei se ihan parasta suomalaista elokuvaa olekaan. Rohkean ja hienon konseptin debyyttielokuvana se varmasti inspiroi jatkoa tulevaisuudessa. Huhu liikkuu, että ensi vuonna vastaavia 48 päivässä väkerrettyjä filmejä nähtäisiin peräti kolme.
