Vuosi 1999 oli leffafanaatikoille – ja etenkin draamanystäville – todellinen herkkuvuosi. Loistoleffaa seurasi toinen ja Charlie Kaufmanin käsikirjoittama & Spike Jonzen ohjaama Being John Malkovidh kuului ehdottomasti vuoden parhaimmistoon.
Being John Malkovichin idea on taivaallisen upea. Olemassaololla leikittelevä ja kipeä draamakomedia on innovatiivisimpina hetkinään uskomattominta mitä leffamaailmassa on tapahtunut. Perusajatuksena on ajatus siitä, että ihminen voisi siirtyä tarkastelemaan maailmaa toisen kropasta. Tällä kertaa tuo toisella puolella vihreämpänä rehottava nurmikko ja mielien tyyssija on näyttelijä John Malkovichin pää!
Craig Schwartz (Cusack) on urallaan epäonnistunut työtön nukketaiteilija: hänen vaimonsa Lotte (varsin ”erinäköiseksi” meikattu Diaz) piittaa vain lukuisista lemmikeistään, vaikka itseään etsivän aviomiehen unelma murenee päivä päivältä. Niinpä väärinymmärretty taiteilijasielu menee töihin, eikä ihan mihin tahansa firmaan, vaan kerroksessa numero 7.5 sijaitsevaan mystiseen firmaan. Firma tarjoaa Scwartzille iloa ja tuskaa tavoittamattoman kaukana olevan kaunotar Maxinen (Catherine Keener) ja hyllyjen takaa löytyvän salaperäisen käytävän muodossa. Myös lemmikkisimpanssinsa terveydestä kovin huolestunut, mutta miestään tuskin huomaava Lotte saa löydön kautta elämäänsä uusia tuulia. Pian maailman lait ovatkin jo muuttuneet eikä mikään ole ennallaan. Ei ainakaan John Malkovich –paran päässä…
Being John Malkovich tarjoaa kourallisen traagisia kohtaloita ja elämän epäreiluutta huumorilla höystettynä. Ratkiriemukasta vitsiä seuraa vakavaksi vetävä kaunistelematon totuus elämän sateiselta puolelta. John Cusack tekee partasuisena ja rasvalettisenä Scwartzina upean suorituksen. Mies suorastaan ui itsesäälissä ja liukuu epävarmuuden heikoilla jäillä. Sottaista hippinaista muistuttavan Diazin suoritus on sekin hieno. Puhumattakaan monesti rooleissaan näkymättömästä Keeneristä, joka voimakkaan ja itsevarman naisen roolissaan ylittää itsensä. Ja entäs itse John Malkovich, joka joutuu esittämään itseään toisten riivaamana! Hiljaiseksi moinen suoritus vetää. Huumoriosastolla joukkoa kiskoo Orson Bean porkkanamehuun langenneena rivona vanhuksena. Mukana on liuta muitakin tähtiä välähdyksinä esiteltynä (mm. David Fincher).
Charlie Kaufmanin palkintopöydät tyhjentänyt käsikirjoitus yhtyy Jonzen käsissä kauniiksi fantasiaksi todellisuuden ja utopian välimaastoon. Tunteita liikutellaan ahkerasti. Tietoisuus on välistä kirous ja välistä taivas. Filosofian parissa aherretaan ahkerasti. Charlie Kaufman on sanonut, että elokuvassa ei ole mitään opetusta. Ehkäpä näin onkin, mutta totuus voi olla silti toinen. Tosin leffahan kertoo totuuden olevan vain loosereita varten, jätetään se kysymys siis avoimeksi ja muistetaan pari muuta seikkaa, joita sietää noudattaa:
1) Seinää kiihkossa jynssäävää nukkea ei kannata esittellä kadulla lapsille. Siitä ei seuraa yleensä hyvää.
2) Puheviaton ilahtuu, kun saa kuulla ettei hänen puhevikansa ole niin paha kuin oli odotettavissa.
Elämänviisauksien myötä on aika kirjoittaa päätössanat. Suuriin leffoihin luokiteltava Being John Malkovich kestää vaikka kuinka monta katselua, mutta perinteiseen kaveripiirin örvellyskomedian tarpeeseen se ei sovellu. Leffaa sopii pohtia useampikin tuokio omassa pikku päässä. Varsinkin kun ei pitäisi olla pelkoa siitä, että kesken aatosten tipahtaa New Jerseyhin vievän valtatien laitaan. Ja älkääkä kysykö mitään, vaan katsokaa ihmeessä upea leffa (tietenkin ajatuksen kera).
