Bruce Beresford on australialaissyntyinen ohjaaja, joka omalla yhteiskunta- ja poliittistietoisella linjallaan teki 80-luvulla läpimurron maailman tunnetuimpien elokuvaohjaajien rintamaan. Beresford tekee mielellään draamaa, jossa näyttelijöiden panos on usein keskeisessä asemassa. Beresfordin draamat poikkeavat hollywoodilaisista lajitovereistaan siten, että hän ei käytä tehokeinoinaan hienoja kamera-ajoja, nopeita leikkauksia, Spielbergmäistä paatoksellista ilmaisua tai pateettisen jyhkeitä musiikkitaustoja. Beresfordin tyyli muistuttaa ehkä hiukan Roland Joffea, sillä erolla, että Beresford tuo henkilöt lähemmäksi katsojaa kuin Joffe. Kyseessä on selvä kulttuurillinen ero, joka johtunee Beresfordin australialaistaustasta. Tiedättehän: samalla tavalla kuin englantilaisen elokuvan tunnistaa englantilaiseksi, niin australialaisen tunnistaa australialaiseksi.
Elokuvan aiheena ovat II maailmansodan vankileirit. Täsmällisemmin sanottuna yksi tietty naisvankileiri, jonka olemassaolo on jäänyt historiankirjoissa hiukan pimentoon. Tietenkin II maailmansodassa oli niin monta erilaista tragediaa, että pakostakin jotkut ovat jääneet pienemmälle huomiolle. Naisten vankileirejä oli nykyisen Indonesian alueella. Meininki oli samanlaista kuin elokuvissa Kwai-joen sillat tai To End of All Wars. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja tällä kertaa ohjaaja haluaa kertoa sievistellymmän version oikeista tapahtumista, joka on harvinaista tässä väkivallalla mässäilevässä maailmassamme. Elokuvaan on toki myös jäänyt raaempia kohtauksia, mutta kaikki asian ympärillä oikeasti tapahtuneet massasurmaamiset on jätetty kokonaan käsittelemättä.
Tarina lähtee liikkeelle siitä, kun monia eri kansallisuuksia edustava naisjoukko lapsineen jää japanilaisten sotilaiden haaviin ja heidät passitetaan vankileirille. Olosuhteet ovat samanlaiset kuin miesten leireillä, eli luvassa on pakkotyötä pienellä ruokamäärällä. Rangaistukset niskoittelusta ovat yhtä kovat kuin miehillä. Turpaan tulee helposti ja teloituksiltakaan ei säästytä. Tämän lisäksi ilmassa leijuu kokoajan seksuaalisen hyväksikäytön uhka, joten tässäkin mielessä on jo aika unohtaa se ikuinen virsi heikommasta sukupuolesta. Nainen kestää olosuhteiden pakosta yhtä paljon kuin mies, ja sukupuolestaan johtuen vielä jopa enemmän.
Mitä sitten miehet tekivät joutuessaan näille vankileireille? Puhuivat toisilleen paskaa, suunnittelivat pakoa ja riitelivät keskenään. Nämä vankileirien naiset sen sijaan perustivat “vapaa-aikojen” huviksi acapella-kuoron, joka hyräili tunteisiin vetoavia ja toiveikkaita klassikkoteoksia tyyliin Bolero (Ravel) ja New World (Dvorak). Laulut olivat suuri lohdutuksen lähde sanoinkuvaamattoman julmaan arkeen. Sielukkailla tulkinnoillaan he pystyivät osittain koskettamaan myös vangitsijoidensa sydämiä. Sodan päätyttyä nämä tulkinnat päätyivät äänilevyille.
Koko naisnäyttelijärintama puhaltaa hyvin yhteen hiileen ja ehkä ei olisi edes tarpeellista mainita ketään erikseen. Silti teen sen, koska haluan osoittaa lievän pettymykseni Glenn Closen esittämää Adrienne Pargiterin roolia kohtaan. Closella on elokuvan päärooli ja hänen hahmonsa saa ylettömän paljon ruutuaikaa verrattuna muihin naisiin. Tietysti tämä ei ole varsinaisesti Closen vika, mutta kuitenkin hänen naamansa alkaa joissain kohdissa ottaa päähän. Elokuvan varsinaiseksi ongelmaksi tämä ei kuitenkaan nouse ja toisaalta ymmärrän, että Closen vetovoiman varaan on laskettu paljon. Cate Blanchett on tätä tehtäessä ollut vielä täysin tuntematon nimi suurelle yleisölle, joten hänen markkinoinnillinen arvonsa on ollut Closeen verrattuna täysi nolla.
Tämä on naiselokuvaa parhaimmillaan ilman turhaa artisokkailua. Suosittelen tutustumaan jos vahvat selviytymistarinat ovat lähellä sydäntä. Toisen maailmansodan “fanit” saattavat yllättyä tästä materiaalista, koska niin vähän puhutusta aiheesta on kyse. Välillä jopa tuntuu, että kyse ei edes ole II maailmansodan tapahtumista, koska niin irrallaan kaikesta sodan melskeestä tämä vankileiri sijaitsee.
Kritiikkiä elokuvaa kohtaan on esitetty mm. siitä, että vankileirin olosuhteet vaikuttavat turhan puhtailta ja kliinisiltä. Naiset eivät kärsi kuukautisvaivoista. He eivät edes ole seksinkipeitä ihmisraunioita, jotka lankeavat japanilaismiesten lemmenkohteiksi tai ainakin alkaisivat harjoittaa räiskyvää lesbolempeä keskenään. En ymmärrä tätä nykyajan olettamusta siitä, että vangitseminen ja huono kohtelu tekisivät ihmisestä automaattisesti eläimellisesti käyttäytyvän possun. Tällainen kritiikki on mielestäni asiatonta, koska täytyy muistaa, että nämä naiset eivät olleet pohjimmiltaan sitä vapaamielisintä lajia, vaan periaatteita ja lujaa tahtoa edustavia yksilöitä. Monella heistä oli vahva uskonnollinen vakaumus.
Japanilaiset sortajat esiintyvät tietysti huonossa valossa ja länsimaisilla ihmisillä on muutenkin varsin vankka käsitys siitä, että näillä II maailmansodan japanilaissotureilla ei esiintynyt pienintäkään inhimillistä piirrettä ihmisluonteessaan. Itse ajattelen niin, että toisaalta hekin olivat pelkkiä nappuloita sodan suuremmassa mittakaavassa. Tietysti Geneven-sopimuksen vastaiset raakuudet ovat aina jyrkästi tuomittavia ja japanilaisten ylläpitämiltä vankileireiltä ovat kantautuneet kaikki huonoimmat uutiset. Pauline Collinsin esittämä sotavanki nimeltään Daisy Drummond esittää sorron ja sodan dilemman osuvasti siten, että hän ei, kaikesta tapahtuneesta huolimatta, halua missään olosuhteissa alkaa vihaamaan ketään ihmistä. Sen sijaan mitä pahemmin ja julmemmin he käyttäytyvät, sitä enemmän hän on pahoillaan heidän puolestaan ja tuntee sääliä sortajiaan kohtaan.
Tie paratiisiin ei ole aivan täydellinen elokuva, mutta tällä kertaa aihe jaksaa kannatella pitkälle. Kaikkiin mielentiloihin tämä ei sovi ja jos tietää olevansa viihteellisemmällä tuulella, niin tätä tuskin kannattaa aloittaa. Jos taas on hyvässä vireystilassa ja haluaa tietää enemmän vaietuista lähihistorian tapahtumista, niin silloin tämä on hyvä ja inspiroiva vaihtoehto.
nimimerkki: mauge
