Steven Seagal – tuo monien mielestä yksi muailman lahjattomimmista näyttelijöistä. Todella useasti kyseistä herraa kuulee herjattavan kahden ryppyisen ilmeen ihmeeksi ja hassuksi ponnarimieheksi, joka katkoo järjestelmällisesti vihulaisten raajat ja laittaa heidät taskuun. Sitähän Seagal kieltämättä onkin, mutta kaikkien suruksi täytyy todeta, että nyt sitä huumoria haetaan täysin erilaisista asioista kuin reilu vuosikymmen sitten.
“Stiigalin” filmografiaa tarkastellessa 1990-luvun molemmin puolin löytyy parisen kappaletta vanhojen hyvien aikojen fiilistä sisältävää toimintaelokuvaa, joista saa jokaisella katselukerralla tuhdit kerta-annokset ainutlaatuista viuhtomista ja konnien murjomista. Kireät muotifarkut tekevät myöskin tehtävänsä, ainakin jos miehen tiukasti irvistävää naamaa on katsominen. Tuplasti uskomattomampia juttuja lyö pöytään Seagalin ikioma liukuhihnatehdas, joka suoltaa nykyään jatkuvalla syötöllä näitä tällaisia jo syntyessään kuolleita elokuvia, joiden juonista tai hahmoista harvemmin järjen hiventäkään kukaan voi löytää. Vielä vähemmän sitä tärkeätä asennetta yhdistettynä tyylikkääseen mättöön.
Näyttäisi kaiken lisäksi olevan aivan sama kuka siellä ohjaajana hääräilee, kun leffat ovat poikkeuksetta samasta tuutista puristettuja ja kaikki tyynni yhtä skönkää, joka vain kertoo epätoivoista kieltä Seagalin tilanteesta. Elokuvan tuskastuneesti kehittelemä yhden pulskistuneen äijän sota japanin alamaailmaa vastaan on tarinana yhtä toimiva kuin suutari ilotulitusraketti ja tyhjänpäiväisempi kuin valmiiksi nauretut tv-sarjat, eivätkä typerästi rytmitetyt tappelutkaan ole kuin kasa irrallisia, tympeitä turpaan vetoja. Onneksi tälle keinotekoiselle harhalaukaukselle on sentään keksitty osuva nimi. Suoraan aurinkoon näillä kikoilla meinaan porhalletaankin, se on sanomattakin selvä juttu.
Tekijätietojen mukaan työnjohtajana ja Seagalin tossutettavana on toiminut heppu nimeltä mink (kyllä, se kirjoitetaan pienellä). Jonkin sortin taiteilijanimen alle piiloutuminen on oikeastaan kyllä ihan fiksu veto, koska Into the Sunia kuvaillessa ei negatiivisimmat adjektiivit riitä alkuunkaan. Pitäisiköhän sitä ihan oikeasti perustaa jonkinlainen avustuksia vastaanottava säätiö sammuneille tähdille, jotta näiden ei tarvitsisi huolehtia eläkkeestään niin paljoa ehtoopuolelle ehdittyään. Skenepisteiden menettämisen pelossa jätän itkemättä, vaikka näin tajuttoman huonon elokuvakokemuksen jälkeen muunlainen reaktio ei mahdollinen olisikaan.
nimimerkki: Lutkus
