H. P. Lovecraft kirjoitti alun perin kuusiosaisen lyhyiden Herbert West –novellien sarjan lähinnä akuuttiin rahantarpeeseensa eikä suuremmin arvostanut halvan oloista, omalle ajalleen ultrahurmeista sarjaa itse. Nykyään novellit nauttivat kulttimainetta, eikä vähiten sen vuoksi että niiden pohjalta Stuart Gordon ohjasi vuonna 1985 halvan oloisen, omalle ajalleen ultrahurmeisen kauhukomedian, Re-Animatorin. Kriitikot eivät sitä suuremmin arvostaneet, mutta nykyään elokuva nauttii kulttimainetta.
Dan Cain (Abbott) saa kämppäkaverikseen maanisen ja uhkaavan Herbert Westin (Combs). West on kehitellyt kaikessa hiljaisuudessa pimeässä hohtavaa vihertävää rohtoa, joka herättää kuolleet eloon. Koska annostuksen koko tulee arvioida erikseen jokaisen yksilön ja lajin välillä, seuraukset ovat välillä katastrofaalisia. Cain innostuu Westin kokeiluista, ja yhdessä kumppanukset päättävät siirtyä testailemaan ainetta ihmisruumiisiin. Ruumishuoneella sitä tavaraa onkin ehtymätön varasto, ja alkaa todellinen ruumisralli.
Kohtalaisen monet H. P. Lovecraftin kauhutarinat ovat joutuneet kärsimään elokuvamuotoon päätymisen. Re-Animator edustaa selkeästi näiden filmatisointien parempaa puolta. Lopputulos ei tosin juurikaan muistuta alkuperäisteosta, joka nykystandardeilla on melko kesy goottilaisvaikutteinen kauhutarina, vaan Gordonin näkemys tarinasta on yönmusta kauhukomedia runsaalla veripaltulla höystettynä. Hienointa Re-Animatorissa on sen asenne: vähän kuin Pahkasiassakin, liikkeellä ei todellakaan olla täysin vakavissaan, mutta vitsiä ei koskaan pilata tunnustamalla se, vaan ulospäin näytetään (haudan)vakavaa naamaa.
Harvoin on gore näin hauskaa. Re-Animatorista löytyvät monet tunnetuimmista splatter-kohtauksista ja katsoja saa samalla yökkäillä ja nauraa katketakseen… Irtopää nuoleskelemassa teiniä, kuristajasuoli, kahtia haljennut demonikissa, päätön ruho törmäilemässä päin seiniä… Juuri tällaisten hetkien vuoksi elokuvia kannattaa katsoa, sillä tällaista ei yksinkertaisesti tosielämässä näe. Efektejä on myös kiva katsoa, sillä nykyään nämäkin jutut tehtäisiin ehkä aidomman näköisesti, mutta huomattavasti vähemmällä tyylillä tietokoneen avulla. 1980-luvun lapsena Re-Animator on suorastaan ihastuttavan kotikutoisen näköinen, vaikka mistään huonolaatuisesta verenroiskuttelusta siis ei todellakaan ole kyse. Toteutus on muiltakin osin hienoa, musiikit luovat jännitystä yllättävän hyvin – vain jotta jännitys voisi sitten laueta ääneen hohotukseen.
Vaan tuskinpa Re-Animator olisi niin hieno elokuva ilman Jeffrey Combsin mahtavaa suoritusta sekopäisenä, mutta aina viileän tyynenä Herbert Westinä. Miehen lakoniset, suorastaan puisevat repliikit luovat hämmästyttävän kontrastin ottaen huomioon että samaan aikaan päät irtoilevat. Miehen suorituksessa on jopa jotain brucecampbellmaista, vaikkakin Combs lähestyy hurmeherraansa huomattavasti tyynemmin ja näennäisen vakavasti, siinä missä Campbell oli Evil Deadissa ennemmin äijämäinen sankari. Toisen muistettavan suorituksen tekee David Gale, joka lienee elokuvahistorian suosikki-irtopääni.
Jotain huonojakin puolia tästä löytyy, osa näyttelijöistä on aika amatöörimäisiä ja ennen lopun raatorallia iskee välillä orastava tylsyys joka syö elokuvan nautittavuutta välillä pahastikin. Mutta siitä huolimatta Re-Animator on aivan perhanan hyvä leffa. Vaikka se kaiken järjen mukaan ei ansaitsisi edes yhtä tähteä, niin vaikea siitä on olla pitämättäkään. Niin vaikea, että sitä on pakko rakastaa.
