Marvelin sarjakuviin perustuvia elokuvia on tunnetusti tehtailtu useiden tuotantoyhtiöiden toimesta. Marvel Studios on luonut Avengers-jatkumostaan miljardiluokan bisneksen ja tulevassa Captain America: Civil War -elokuvassa sen kanssa tekee Spider-Manin esiintymisen osalta yhteistyötä Sony, joka on puolestaan saattanut valkokankaille jo kaksi seittisankarin omaa leffasarjaa.
Samoilla apajilla on lisäksi 20th Century Fox, joka tosin luopui Fantastic Fourin filmausoikeuksista Marvelin hyväksi sankaritiimin viimeisimmän epäonnistuneen elokuvasovituksen jälkeen. Fox pitääkin nyt entistä tiukemmin kiinni menestyneestä X-Men-franchisestaan, joka saa jatkoa loppukesän X-Men: Apocalypse -elokuvalla sekä Gambitin soololla. Tähän kattaukseen kytkeytyy myös Deadpool.
Alunperin hahmo esiteltiin valkokankaalla kaikkien aikojen suosituimman X-Men-hamon, Wolverinen, ensimmäisessä omassa elokuvassa X-Men Origins: Wolverine. Tavallaan Deadpoolia voidaankin siis pitää spin-offin spin-offina, vaikka asia ei aivan näin yksinkertainen olekaan. Tuore sooloelokuva on nimittäin olennaisilta osin linjassa sarjakuvissa esitetyn syntytarinan kanssa, mutta oikoo surutta suoriksi muutamia X-Men Originsin jälkeensä jättämiä jyrkkiä mutkia.
Tuolloin Deadpoolin ja Wolverinen yhteinen historia Ase-X-ohjelmassa tuotiin selkeästi esiin ja esimerkiksi hahmon nimi perustui tämän olemukseen eräänlaisena mutanttivoimien hybridinä. Kuolettavia voimia oli ammennettavissa kuin altaasta konsanaan. Näin ei kuitenkaan ole enää, ja vaikka henkilöä esittää edelleen Ryan Reynolds ja viittauksia aiempaan löytyy, Originsin ja Deadpoolin kytkeminen saumattomasti toisiinsa vaatisi melkoisesti selittelyä. Todennäköisesti tästä syystä siihen ei olekaan vaivauduttu, ja myönnettävähän se on, hahmon tarina on tuoreessa muodossaan toimivampi.
Wade Wilson on palkkasoturi, joka joutuu vastoinkäymisten myötä tarttumaan erikoiseen tilaisuuteen hankkia supersankarin voimat. Kaikki ei luonnollisesti mene aivan putkeen ja lopputuloksena syntyy kirjaimellisesti kuolematon ja irvokkaalla huumorintajulla varustettu moottoriturpa, joka ottaa nimensä lähipubin vedonlyöntilajista ja lähtee toteuttamaan rankkaa agendaansa.
Deadpool on lähestulkoon ultraväkivaltainen elokuva ja tekee pesäeron jopa muihin samalla saralla profiloituneisiin antisankareihin, kuten juuri Wolverineen tai Punisheriin. Väkivalta ei sinänsä ole ongelma, jos se toteutetaan tyylikkäästi. Deadpoolissa niitataan vihollisia kylmäksi mitä mielikuvituksellisimmssa kuvakulmissa ja toimintakohtaukset ovat ylipäätään erittäin näyttäviä. Iskut, putoamiset ja litistymiset viedään loppuun saakka, eikä mitään ainakaan kaunistella. Yliampuvuus pääsee kuitenkin kaikki hahmon erikoisuudet huomioidenkin välillä ärsyttämään ja saa aikaan tunteen väkinäisestä näyttämisen tarpeesta.
Hahmon tunnetuin erikoisuus, niin sarjakuvissa kuin nyt elokuvassakin, on niin sanotun neljännen seinän rikkominen. Toisin sanottuna hahmo tietää olevansa kulloinkin joko sarjakuva- tai elokuvahahmo ja puhuu suoraan lukijalle tai katsojalle. Keinolla on yllättävän piristävä vaikutus, eikä sen aiheuttama illuusion särkyminen häiritse ollenkaan niin paljon, kuin elokuvataiteen kirjoittamattoman säännön perusteella luulisi. Toinen kerronnan vahvuus on kronologian sekoittelu, jolla elokuvan avauskohtaus venähtää takautumineen luultavasti lähes puolen elokuvan mittaiseksi.
Erityisesti nämä haasteet huomioon ottaen aiemmin vain kaksi lyhytelokuvaa ohjannut Tim Miller tekee mestarillisen debyytin.
Onnistuneen ohjauksen ja loistavan käsikirjoituksen ohella elokuvan parasta antia on ehdottomasti sen sysimusta groteski huumori. Vaikka Wilsonin jatkuva lässytys tuntuu ajoittain hukuttavan alleen, ponnahtaa sen lomasta välillä kaskuja, joille saa nauraa aidosti ääneen. Elokuvateatteriversion laimea suomennos tosin haukkaa dialogin tehosta häiritsevän suuren osan ja monet lähes nerokkaat irtohuulet rohtuvat olemattomiin.
Alkuperäiskielellään Deadpool on ehdottomasti hauskin Marvel-hahmoon perustuva elokuva. Tällä saralla se on paljon velkaa Ant-Manille, jonka voinee sanoa olleen ensimmäinen Marvel-hahmosta kertova kepeän humoristinen tarina ja toimineen eräänlaisena pioneerinä vakavamman patrioottisen paatoksen lomassa.
Deadpoolin voikin helposti nähdä eräänlaisena sarjakuvaelokuvien hybridinä, jossa hersyvän dialoginsa ja aikahyppäystensä ansiosta erottuu myös ripaus Tarantinoa. Jo aiemmin mainittiin vertailukohtia sen brutaalille väkivallalle, jonka lisäksi supersankariviihteelle pyllistävä itseironia tuo mieleen Watchmenin.
Kaiken kerronnallisen kikkailun alla Deadpool on kuitenkin, kuten hahmo itsekin tähdentää, rakkaustarina. Se on klassinen kertomus prinssistä, joka pyrkii pelastamaan prinsessan lohikäärmeen ikeestä. Samalla se on siis klassinen sankaritarina, jonka valitettavana seurauksena on kulunut ja kierrätetty kliseekimara. Asiaa eivät auta X-Men-hahmot Kolossi ja Negasonic Teenage Warhead, joiden ontuvaa ja päällelätkäistyä esiintymistä ei pyhitä edes päähenkilön katsojalle silmää iskevä kommentti.
Supersankarigenressä Deadpool on kaikesta huolimatta piristävää vaihtelua ja tuo valtavirtaelokuvan kerrontaan ylipäätään paljon uutta. Se tulee todennäköisesti samaan parempia arvioita katsojilta, jotka viihtyvät supersankariviihteen parissa satunnaisesti tai ovat siihen jopa täysin kyllästyneitä. X-Men-kaanoniin se kytkeytyy kuitenkin harmillisen puolivillaisesti ja oivaltavuudestaan huolimatta sitä vaivaa epämääräinen kuluneisuuden tuntu, jota rankka itseironiakaan ei täysin kykene häivyttämään.
