Muh boi Wes Anderson repäisi kymmenisen vuotta sitten ohjaamalla hauskan ja kekseliään stop motion -animaation nimeltä [movie]Kekseliäs kettu[/movie], joka lukeutuu edelleen harmillisen harvalukuisen lajityyppinsä ja koko genrensä ehdottomaan valiojoukkoon. En oikeasti ole juuri ollutkaan Wes Andersonin muusta tuotannosta niin kiinnostunut, mutta toista vastaavaa taideteosta olen monen muun kera odottanut vuosikausia vesi kielellä, mutta turhaan – aina vuoteen 2018 asti, jolloin mestari viimein päätti siunata meitä kuuliaisia uudella stop motion -paukulla, joka olisi omasta mielestäni ansainnut parhaan animaatioelokuvan Oscarin niin ikään laadukkaan [movie]Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia[/movie] sijaan, mutta kohtalottaret eivät nähtävästi olleet juuri silloin suosiollisia. Oscar-palkinto on nykyään menettänyt uskottavuutensa muutenkin, joten mitä väliä.
Ennen kuin joku alkaa taas kitisemään jotain lastenleffoista, niin Isle of Dogs on todellisuudessa enemmän aikuisten kuin lasten makuun tehty, koska tällaisiakin elokuvia on yhä olemassa. Ihan hauskana lisähuomiona “Isle of Dogs” vääntyy suussa hauskasti muotoon “I love dogs”. Capisci? Hyvä, jatketaan.
Isle of Dogsin tarina sijoittuu japanilaiselle kaatopaikkasaarelle, jonne kuvitteellisen Megashiman kaupungin johto on karkottanut koko kaupungin koirat pupesta rekkuun kaupunkia riivaavaan koiraflunssan sekä oman fanaattisen kissafanituksensa vuoksi. Samaan aikaan kun 12-vuotias Atari varastaa pienen lentokoneen ja lähtee koirasaarelle etsimään Spots-nimistä lemmikkikoiraansa, Megashiman kaupungin nuoriso järjestelee omaa vastarintaliikettään tyrannimaista pormestaria vastaan…
Tarinallinen aines onkin toisin sanoen Isle of Dogsissa enemmän kuin kohdillaan, monenmoista syvyyttä ja tekijänsä näköistä äärimmäisen kuivaa huumoria seikkailuretkessä piisaa, vaikka paperilla siltä ei ehkä ihan ensisilmäyksellä näyttäisikään. Itse luokittelisin Isle of Dogsin miljöönsä puolesta jopa jonkinlaiseksi hirtehiseksi semi-post-apokalyptiseksi seikkailuleffaksi, joka sisältää sen perinteisen yhteiskuntakriittisen sanoman lisäksi myös roppakaupalla pieniä piikkejä vähän joka suuntaan, kuten median, massakulttuurin ja lääketeollisuuden kummallisuuksia kohtaan. Joku on nähnyt tässä vähän jopa rasistisiakin piirteitä, mutta itse uskon viimeisen liittyvän lähinnä viime vuosien poliittisesti korrektien piirien yleiseen epämääräiseen ulinaan vähän milloin mistäkin.
Yhtenä Andersonin omista neronleimauksista oli asettaa kieli ja kommunikaatio yhdeksi Isle of Dogsin pääteemoista, ja kaikki ihmishahmot puhuvat tässä siksi omaa äidinkieltään tyypillisesti ilman erillisiä käännöksiä tai tekstityksiä muuten kuin juonen sanelemin ehdoin. Ainut poikkeus tästä on luonnollisesti saaren kirjava koirapopulaatio, jonka ääninä kuullaan suunnilleen koko aikamme Hollywoodin kerma: Bill Murray, Jeff Glodblum, F. Murray Abraham, Harvey Keitel, Edward Norton, Bryan Cranston, Scarlett Johansson, Tilda Swinton sekä japanilaisina ääninäkin Yoko Onon ja Ken Watanaben kaltaisia legendoja. Huhhuh, kuulkaas!
Animaatio on kuitenkin voittopuolisesti visuaalinen media, joten luonnollisesti pääpaino on tekijöillä ollut perinteisen stop motionin täydellisyyteen hiomisessa sekä Andersonin omissa itämaisesta taiteesta ammentavissa, pikkutarkan symmetrian varaan rakennetuissa visuaalisissa trikeissä. Teknisesti kyseessä taitaa olla lähes virheetön taiteenlajinsa tuotos, jossa pelkkiä yksittäisiä taustalla olevia pieniä ihmissivuhahmoja on jouduttu rakentamaan tuhansittain ja erilaisia yksilöllisesti suunniteltuja animoituja koiriakin on kuin venäläisessä klassikkoromaanissa, liikkeiltään ja eleiltään kukin äärimmäisen pikkutarkkaa jälkeä. Ainut harmistuksen aihe viimeisessä vain on, että niitä tuntuisi olevan tällaiseen teokseen jopa liiankin paljon, eikä useimmilla oikeasti ole ollut tarpeeksi aikaa kehittyä muistettavina persoonina.
Wes Andersonin tuore stop motion -pläjäys oli kuin olikin kaiken odotuksen väärti ainakin omissa kirjoissani. Jos pelkästään kerronnallisessa ja animaatioteknisessä mielessä homma on lähes täydellisesti ollut näillä tyypeillä hanskassa, on koko komeus osattu viimeistellä vielä tavattoman hienolla ja tunnelmallisella soundtrackillä, joka pääsi ihan itsessäänkin täysin oikeutetusti ehdolle vuoden parhaan elokuvasävellyksen Oscariin, mutta hävisi Disneyn viihdeimperiumin viekkaudella ja vääryydellä lobbaamalle [movie]Black Panther[/movie]ille, joka olisi normaaliolosuhteissa naurettu kokonaan pihalle moisista kekkereistä.
Ai niin! Musiikista puheen ollen tässä etenkin alkupuolella kuultava vanhahtava sävellys on peräisin sellaisesta kulttileffasta kuin [movie]Seitsemän samuraita[/movie].
