Tim Burton on jännähkö ohjaaja. Ukko on luonut nimensä ja tahkonnut miljoonia Hollywoodin kultakauden goottiromanttista kauhistelua ja klassista b-horroria nostalgisoimalla, ja tehnyt varsinkin uransa alkuvaiheilla useampia ihan kohtuullisen kunnianhimoisia leffoja, kuten vaikka Beetlejuice tai Saksikäsi Edward. Vaan kun katselee äijän filmografiaa vuoden 2003 elämänmyönteisen Big Fish –draamapläjäyksen jälkeen, ovat faktat aika lohduttomia. Leffoja on putkahdellut tasaista tahtia, pääroolissa yleensä ehkä vuosituhannen kuumin Unelmatehdas-nimi Johnny Depp (toinen kaveri, joka samoihin aikoihin vaihtoi taiteellisesti ansiokkaammat, kummallisemmat ja haastavammat projektit varmoihin kassahitteihin), sivuroolissa Burtonin näyttelijävaimo Helena Bonham Carter. Visuaalinen ilme on näissä filkoissa on ollut kautta linjan vähän niinkuin vinksahtanut ja outo, mutta kumminkin tasainen ja turvallinen, ettei kenellekään vaan tule paha mieli. Aiheet ovat myös olleet entuudestaan tuttuja (Jali ja suklaatehdas, Liisa Ihmemaassa, Sweeney Todd) ja vain tarinankerrontaa ja tyyliä on ”burtonmaistettu”. Dark Shadows, vuosivälillä 1966-1971 pyörineen ”goottilaisen saippuaoopperan” elokuvaversio jatkaa kohta kohdalta ihan samaa linjaa.
Alkuperäinen TV-sarja ei ole minulle millään tavalla tuttu, joten en lähde enempää pohdiskelemaan Burtonin uskollisuutta lähdemateriaalilleen. Tarina kertoo 1700-luvulla ruumisarkkuun vangiksi joutuvasta epäonnisesta vampyyrista, Barnabas Collinsista, joka vuonna 1972 vapautuu vankilastaan ja palaa kotikartanoonsa vähintäänkin omituisen sukulaisporukkansa iloksi ja riesaksi. Sukurakas Barnabas haluaa auttaa jälkeläisiään palauttamaan Collinsien kunniakkaan nimen, mutta poikkiteloin tielle asettuu Barnabasin arkkivihollinen, Angelique-noita, joka ei saa verenimijältä kaipaamaansa vastarakkautta, ja on siksi omistanut 200 vuotta Collinsien suvun tuhoamiselle. Lisäksi Burton pyrkii repimään halpoja nauruja 1700-luvulle jämähtäneen vampyyrin ja ”modernin” maailman kohtaamisesta. Keino on helppo, mutta myönnettäköön, että nämä kohdat tarjoavat leffan kirkkaasti viihdyttävimmät hetket.
Ei tässä oikein tiedä, mistä aloittaisi. Viisi vuotta jatkuneen TV-sarjan kääntäminen leffaksi ei varmasti ole helppoa, mutta joku roti hommaan pitäisi saada. Tekijät ovat nyt marssittaneet filkkaan tuhottoman määrän henkilöhahmoja, joista juuri kukaan ei saa kunnon esittelyä tai lähellekään tarpeeksi ruutuaikaa. Otetaan esimerkiksi Bonham Carterin tulkitsema perhelääkäri Hoffman, joka on oppikirjaesimerkki täysin turhasta hahmosta; annetaan ymmärtää, että hänellä on alkoholiongelma. Ok. Asiaa alleviivataan monessa kohtauksessa, mutta se ei johda mihinkään, ei vie tarinaa eteen –tai taaksepäin, ei vaikuta yhteenkään muuhun henkilöön millään tavalla. Annetaan parin catch phrasen kautta ymmärtää, että hän on pisteliäs luonne. Ok. Siihen se sitten vaan jääkin, niihin kahteen, kolmeen kipakkaan kuittiin. Mitään oikeasti hauskaa koomista sivuhahmoa tästä on turha odottaa kehittyvän. Ilmeisesti lääkärihahmon olemassaolon syy (siis muu, kuin että se oli sarjassakin, ja Burton on sarjan fani) on koe, jossa hän yrittää verensiirroilla muovata vampyyrista ihmisen (siis mitä?!), mutta koko juttu ohitetaan lopulta kädenheilautuksella ja mukaovelalla twistillä, josta jää luu käteen. Katsojalle, Barnabasille ja tohtorineidille itselleen.
Ja vastaavia hahmoja on melko paljon; esimerkiksi perheen angstinen teinityttö Carolyn, joka hengailee kaksi tuntia mukana yhden vitsin ärsyttävänä karikatyyrihahmona, kunnes lopussa ottaakin täysin puskista, perustelematta ja selittämättä isohkon askeleen ihan toiseen suuntaan. Käsikirjoitus missä pelaa? Tai Jonny Lee Millerin tulkitsema Roger Collins, tai Barnabasin vanhan rakkauden reinkarnaatio, Victoria, joka alussa esitellään ikään kuin päähenkilönä ja katoaa sitten kuvasta melkein kokonaan pitkäksi aikaa, vain palatakseen kuulemaan Barnabasin rakkaudentunnustukset ja hekumalliseen loppukohtaukseen. Ja niin päin pois. Oikeastaan ainoat hahmot, joita on jaksettu kehitellä edes jotenkin, ja jotka saavat mitenkään tarpeeksi tilaa elää ja hengittää, ovat Deppin Barnabas ja Eva Greenin Angelique-noita.
Visuaalisesti leffa on varmaa kauraa. Sävyt ovat tummia, kuvat jylhän komeita, mutta kliinisiä, ja Depp maskeerattu naamasta valkoiseksi. Johnny myös toistaa iänikuiset piraatinmaneerinsa tuomatta hommaan mitään uutta. Sormet heiluvat vieläkin hassusti suun suoltaessa niin kovin huvittavan vakavalla äänellä ”vähän niinkuin shakespearelaista” (lue=kummallista) nonsense-dialogia. Hohhoijaa, tämä on nähty jo tosi monta kertaa, eikö oikeasti ihan hyvältä näyttelijältä löydy sen vertaa ammatillista ylpeyttä, että voisi taas ottaa vastaan roolin, missä pääsisi näyttelemäänkin? Michelle Pfeifferille samat sanat, tämä vahvan naisen bitch-rooli on nähty jo toosi monta kertaa. Todellinen veteraani ja wanha vampyyri itsekin, Christopher Lee, käy mörisemässä yhden kohtauksen. Sitä olisi voinut katsella lisääkin, mutta kun ei niin ei.
Eniten kuitenkin mietityttää se, että miksi ihmeessä tämä leffa on tehty? Se ei kerro meille mitään mistään. Tietenkään viihde-elokuvan ei edes tarvitse sisältää mitään suurta tarinaa tai syväluotaavia teemoja, mutta ainakin sen kuuluisi sitten olla viihdyttävä. Tämä ei ole. Dark Shadowsissa ei tapahdu oikeastaan mitään. Iso kasa turhia hahmoja ryntäilee ja säntäilee ympäriinsä pari tuntia, ja sitten leffa loppuu. Aikanaan Leevien biisissä poika nimeltä Päivi ei tiennyt, oliko Romeo vai Julia, ja samanlainen ilmiö vaivaa Burtonin leffaa. En rehellisesti osaa sanoa, yritettiinkö tässä nyt tehdä draamaa (laaja käsite, joten todennäköisesti), pelotella katsojaa vai kenties naurattaa? Jännitysmomentti on niin pieni ja vampyyri leffan sympattava tyyppi, ettei tässä voi olla kauhu haussa, mutta toisaalta huumoria on vähän ja se kaikki tuntuu juontuvan Johnny Deppin ”koomisesta” tavasta näytellä. Kohtauksetkin vain jotenkin seuraavat toisiaan, viemättä juonta mihinkään. Sekamelskaa, siis.
Isoimmat, siis ainoat, pinnat on annettava musiikkiraidalle. Moody Bluesista The Stoogesiin, homma toimii. Vanhaa ränttäntänttää on aina kiva kuunnella, ja tällä kertaa biisit on leikattu rytmittämään muuten rytmitöntä ja haahuilevaa leffaa ihan hyvin. Mukaan on vieläpä saatu itse Mr. Shock Rock, Alice Cooper, joka käy Collinsien bileissä heittämässä parin biisin mittaisen keikan keskellä leffaa. Alice on niin kova äijä, että pisteitä tekisi mieli nostaa ihan sen takia, mutta Depp onnistuu vesittämään tämän pisteen heittämällä viiden minuutin sisään kolme kertaa saman vitsin (”We shall find her”, ”That’s the ugliest woman I’ve ever seen” ja vielä ”Go see the Cooper woman”). Ekalla kerralla ihan hauska juttu, mutta kuinka monta kertaa sitä pitää toistaa? Ehehehehehe se ei tajuu, että Alice Cooper on mies, kun sillä on naisen nimi. Tajusittekste? Kun Alice on naisen nimi. Niinku muijan, vaikka se on jätkä. Ehe. Hehe. Voi Luoja.
