“Jos jostain ei ole tehty elokuvaa, se ei kiinnosta ketään.” Näin toteaa Kevin Smithin ohjaaman Dogman alkupuoliskolla Serafi Metatron. Tämä lause kiteyttääkin Dogman olemassaolon tarkoituksen. Isolla kasalla julkimoita tähditetty tarina Jumalasta, uskonnosta ja myyteistä saa monet vetämää herneen nokkaansa. Vielä kun mukana on valtaisa annos huumoria, väkivaltaa ja jos jonkinlaisen pyhän olennon näkemyksiä seksistä ja päihteistä, voi elokuvan aiheuttaman kohuvastaanoton ymmärtää. Mutta parempi kertoa näkemyksiä uskosta näin, kuin jättää ne pölyttymään laiskan kansan ulottumattomiin.
Bethany Sloane (Linda Fiorentino) on dumpattu nainen, joka ei pysty saamaan lapsia. Usko Jumalaan on siis koetuksilla. Eräänä yönä Bethanyn luokse saapuu kuitenkin Metatron (Alan Rickman), joka antaa hänelle tehtävän Jumalalta: Bethanyn on matkustettava New Jerseyhyn estämään kahden langenneen enkelin matka kirkkoon ja tällä tavoin pelastamaan koko maailma kadotukselta. Kyllähän siinä maallisen tallaajan uskoa koetellaan, etenkin kun Rickmanin hahmo on mahdollisimman epäuskottava enkeliksi ja legendaarisen hauska Tequila-paukkuineen ja kuivahkoine juttuineen.
Bethanyn hankalaa tehtävää yhtään helpota se, että avuksi luvatut profeetat Jay (Jason Mewes) ja Silent-Bob (Kevin Smith) osoittautuvatkin marisätkiä poltteleviksi laiskureiksi. Maailman ahkerin runkkari ja liian puhelias Jay sekä tämän vastakohta puhumaton Silent-Bob tarjoavat hekin unohtumattomia hetkiä leffan kuluessa. Liian helppoahan pienen ristiretkeläisryhmän matka olisi, jos ei mukaan sotkeutuisi vielä Jeesuksen 13. opetuslapsi Rufus (Chris Rock) ja kaunis Muusa Serendipity (Salma Hayek). Langenneiden enkeleiden Lokin (Matt Damon) ja Bartelbyn (tällä kertaa ei-ärsyttävä Ben Affleck) tueksi saadaan mm. Golgatan paskasta syntynyt hirviö Golgatalainen sekä demoni Azrael (Jason Lee).
Monet naurut ja paljon ajateltavaa Dogma antaa kuin huomaamatta. Lähes jokainen huono päätös elokuvassa tehdään yllättäen päihteiden vaikutuksen alaisena. Jonkinlaista päihdevalistustako? Ehkei kuitenkaan, sillä enkelitkin näyttävät juovan paukkuja, ja olevan lähes yhtä hauskoja kuin huumefilosofi Jay. Mm. Jayn miettiessä onko pyhä kirja lopulta Raamattu vai Hustler, tai Bartelbyn verratessa taivaasta ulos lentämistä suhteen päättymiseen, katsoja joutuu samanaikaisesti naurahtamaan, mutta myös miettimään ilmaan heitettyjä aatteita. Ja aatteita on paljon, tämä leffa kestää montakin katselukertaa.
Dogma on taistelua hyvän ja pahan välillä, ja paha on tekevä kaikkensa päästäkseen pois Wisconsinista, jonne (humoristiseksi naiseksi osoittautuva) Jumala on hauskuuttaan sen tuominnut. Moisen tuomion edessä ei edes ikiaikainen kadotus kuulosta pahalta. Siinäpä sitä sitten seikkailua, käänteitä ja väkivaltaa (K-15) on luvassa yllin kyllin. Ainoa pikku miinus leffalle tulee lopun Jumalan erikoisesta ilmestymisestä.
Jos edellä olevat juonikiemurat ja hehkutukseni kuulostavat pahalta, voi jokainen tietenkin jättää elokuvan katsomatta, sillä meillä jokaisella on onneksi vapaa tahto katsoa tai olla katsomatta tätä hienoa elokuvaa. Minä suosittelen lämpimästi ensimmäistä vaihtoehtoa jo pelkästään hyvän huumorin ja hauskan Metatron-hahmon vuoksi, puhumattakaan niistä ajattelua vaativista pohdinnoista.
