[I]Tämä arvostelu perustuu Director’s Cut-versioon.[/I]
James Cameronin hurja scifi- [B]ja[/B] toimintapläjäys [movie]Terminator: Tuhoaja[/movie] teki Arnold Schwarzeneggerista supertähden elokuvakankaille. Kesti kuitenkin seuraavalle vuosikymmenelle ennen kuin Cameron pääsi aloittamaan työn jatko-osan parissa ja valtavalla budjetilla. Teko-ohjeena on ollut ilmeisesti’ samaa mutta enemmän’, sillä yllättäviä juonenkäänteitä ei ole luvassa ja muutenkin alkuteoksen synkkyydestä ja kauhusta ollaan siirrytty kohti kevyttä toimintamäiskettä. Onneksi tarina kuitenkin kestää kannattelemaan elokuvan pituuden ylitse ja lisäksi jatkuvuuden tunne on erittäin voimakas, joten elokuvat tunnistaa samaan jatkumoon kuuluviksi.
Tulevaisuuden tietäminen ei tehnyt hyvää Sarah Connorin (Linda Hamilton) elämälle. Hän on vankimielisairaalan suljetulla osastolla ja hänen poikansa John (Edward Furlong) elää sijaisperheessä nulikkana. Se on kuitenkin pelkkä alkuasetelma, sillä tulevaisuudesta tulee kaksi matkustajaa: uudelleenohjelmoitu T-800 sarjan malli 101 (Arnold Schwarzenegger) ja ylivertaisemmat soluttautumiskyvyt omaava T-1000 (Robert Patrick) joka koostuu hyytelömäisestä massasta. Takaa-ajo siis alkaa ja tulevaisuus on panoksena.
Näyttelijöistä juuri Linda Hamilton luo voimakkaan jatkuvuuden tunteen. Sarah Connor on määrätietoisessa raivokkuudessaan emokarhun vertainen, mutta selväksi tulee että hänen mielensä on ylittämättömän kauhun ja pakenemisen vuoksi murtunut. Joka tapauksessa Hamiltonista kuoriutuu voimakas ja rohkea Äiti joka ei missään vaiheessa anna periksi.
Edward Furlongin suoritus John Connorina tuo selvästi esille hänen perimänsä. Hän on perinyt äitinsä voimakkuuden ja isänsä rohkeuden, mutta nämä kaikki ovat pelkkiä enteitä jotka ovat pelästyneen, pettyneen ja lapsuutensa hullun äidin hoivissa viettäneen pojan sisällä.
The Governorator halusi välttää kauhistuttavan tappokoneen roolin toistamisen ja “kesytetty” T-800 on uhkaavan oloinen, mutta tietyssä mielessä huvittavan jähmeä robotti. Ah-nuldin tehtävä on valaista tarinaa, ryskiä seinien läpi, esittää ulkopuolista kommentaaria ihmiskunnasta ja muutenkin osoittaa että kesytettynäkin kyseessä on tappamiseen tarkoitettu kone. Kuitenkin sama hahmo ei toisella puolella aitaa ole yhtä vakuuttava vaikka työnsä se hoitaa konemaisen luotettavasti.
Onneksi Cameron on tajunnut että varsinaisen uhan tulee olla vakuuttavasti näytelty ja vaikka Robert Patrick on Governoratoriin verrattuna luikku on T-1000 ilmiselvästi parempi malli. Edellisessä osassa panssarivaunun järkähtämättömyydellä liikkunut tuhokone liikkuu nyt petolinnun vaanivalla tarkkaavaisuudella. T-1000 pystyy joustavan rakenteensa vuoksi kestämään rankkaa käsittelyä ja lisäksi sen käytös ei ole yhtä hermostuttavaa kuin edeltäjällään vaikka sama piittaamattomuus ihmishengistä on silläkin. Lyhyesti sanottuna Robert Patrickin piti täyttää isot saappaat ja sen hän tekee erinomaisen hyvin.
Lähtökohta on sama kuin edeltäjässä, mutta juonta on pakenemista pidemmälle ja loppuratkaisu on yksiselitteinen. Ohjaustyötä tehdessään Cameron kuitenkin muistaa luoda näppäriä rinnastuksia edeltäjäänsä. Ensimmäinen iso toimintakohtaus päättyy vetoauton räjähtämiseen ja sitä ajavan Tuhoajan palamiseen, mutta T-1000 selviytyy siitä vahingoittumatta, mikä tietysti kertoo isoudesta. Tietysti yhteenotot ottavat veronsa ja loppuhuipennusta ennen katsoja näkee että pysäyttämätön T-1000 on haavoittuvainen.
Isompaa toimintapläjäystä on vaikea löytää, mutta silkka epätoivo, vimma ja synkkyys mikä teki ensiosasta mestarillisen on kadoksissa. Räjähdyksiä, romua ja tehosteita on paljon ja hyvin toteutettuna, mutta valitettavan siistinä. Tarina päättyy tähän. Piste.
