On esitetty, että fiktiivinen elokuva noudattaa unen logiikkaa. Ymmärrämme huomaamattamme niinkin monimutkaista kerrontamuotoa kuin leikkaamista, koska unissamme jatkuvasti jäsennämme peräkkäisiä kuvia toisiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi. Leikkajaguru Walter Murch huomautti, että joudumme muistuttelemaan jopa toisinaan itsellemme kuinka “tämä on vain elokuvaa” – samaan tyyliin kuin todentuntuista painajaista vakuutellaan pelkäksi pahaksi uneksi. Pelottava kirja, maalaus tai musiikki ei kykene samaan.
Jos aiheesta haluaa oppitunnin, kannattaa katsoa ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin megahypetetty Inception. Se käsittelee nimenomaan unia – olkoonkin, että heittää sekaan tieteisvempaimia, jotka venyvät oman todellisuutemme tuolle puolen. Jo perustason kerronta hyödyntää kuitenkin elokuvan ja unen yhteneväisyyksiä niin uskomattoman itsevarmasti, ettei tarinaa voisi kuvitellakaan kerrottavan minkään muun taidemuodon kautta. Saan seuraavan kirjoittamisesta fanboy-leiman otsaani, mutta hitto vie: juuri Inceptionin kaltaisia teoksia varten elokuva on olemassa!
Enempiä spoilaamatta todettakoon, että elokuvan yksinkertainen perusajatus – univarkaus – viedään pitkälle. Muun muassa aikakäsitteillä ja painovoimalla leikitellään siihen malliin, että sci-fi-nörtin sisintä kutkuttaa. Vaikka kerronta liikkuu hurjimmillaan viidellä eri tasolla, ei elokuva kuitenkaan ole sekava, vaan yleisvire on hyvinkin lähestyttävä myös genreen vihkiytymättömille. Jos Prestige todisti Nolanin taituruuden hallita kerronnallisesti monimutkaisia kokonaisuuksia, tekee Inception hänestä mestarin. Miten tämä dramaturgia on saatu pidettyä kasassa? Tai: miten Nolan on pitänyt itsensä kasassa kirjoitusvaiheesta ensi-iltaan?
Ulkoisesti Inception on niin kaunista katseltavaa kuin megabudjetin elokuvalta sopii odottaa. Toiminta käy kuin tanssi ja unimaailmojen rakentelu saa katsojan toivomaan itselleen arkkitehdin uraa. On mielekästä huomata, että nopeasti vanhentuvia tietokonetehosteita on vältelty toteutuksessa: visuaalisuuden voisi odottaa kestävän ajan hammasta hyvin. Nolanin hovisäveltäjäksi tietään ahkerasti tekevä Zimmer vääntää musaraidan läpi tuttuun tapaansa isolla vaihteella; ei räjäytä päätä, mutta sopii kontekstiin.
Pätevistä näyttelijöistä huolimatta eräät sivuhahmot jäävät jokseenkin ohuiksi. Toisaalta elokuva käyttää kaksi ja puoli tuntiaan tehokkaasti; imu on selvästi juonessa eikä henkilöissä, joten laveampi käsittely voisi olla haitaksikin. Itse olin tyytyväinen, kun tarinalle sinänsä välttämättömän herra Fischerin sivujuoni hoidettiin alta pois suhteellisen nopeasti. Leffan tärkein emootiolataus on kunnossa ja se riittää.
Ennen kaikkea sisäinen maailma toimii. Hahmot selittelevät tapahtumia ääneen melko paljon, mutta dialogi tuntuu uskottavalta ja on kompleksin rakenteen vuoksi tarpeen. Kokonaisuutta on kypsytelty vuosikymmenen ajan, mikä näkyy lopputuloksessa termistöä myöten. Teatterista poistuttuaan mytologiaa alkaa täydennellä päässään. Asioita on jätetty auki tulkinnalle siinä määrin, että voitaisiin puhua kulttikamasta.
Inception on malliesimerkki siitä, kuinka isollakin budjetilla voidaan tehdä taidetta. Se on myös Nolanin toistaiseksi paras aikaansaannos. Huonoja jatko-osia tullaan näkemään aivan varmasti, mutta en haluaisi ajatella elokuvalle Matrixin kohtaloa. Ohjaaja tietää paremmin. Tietäähän?
