Hypätäänpä jokunen vuosikymmen taaksepäin, 1940-luvulle. Nopsasta kielestään tuolloin tunnettu koomikko Danny Kaye tähditti 1947 täsmälleen samalla alkuperäisnimellä ristittyä musiikkikomediaa kuin tämä raina. Jos Kayen aikana olisi ollut nykyisen tasoista tietokonegrafiikkaa (tai edes henkilökohtaisia tietokoneita), hänen ei olisi tarvinnut kannatella koko vartalollaan edes puolta siitä leffasta. Laukkaavan mielikuvituksensa ansiosta moneen päätyvä Walter Mitty on Ben Stillerin tulkitsemana osin tästä syystä paljon harmaampi tapaus kuin räiskähtelevän Kayen versio. Onko tämä 1930-lukulaisen novellin uudempi adaptaatio sitten Kaye-versiota huonompi?
Vastausta on mahdoton antaa, sillä molemmille varmasti löytyy ystävänsä. Kayen hyperaktiivisuutta hipova performanssi toki antaa yleisölle mahdollisuuden kuvitella omassa päässään sen puolen Walter Mittyn fantasioista, joita vanhempi teknologia ei voinut kokonaan kuvata. Mutta Stillerin esittämä Mitty on harmaudessaankin omalla tapaansa mielenkiintoinen uineksijapersoona.
Alkuperäisestä tarinasta Stillerin ohjaama ja taskulämpöisten draama(komedioiden) tekijänä kunnostautuneen Steve Conradin kirjoittama versio on uneksimisen lisäksi lainannut varsin vähän. Tämän elokuvan Mitty ei ole naimisissa, eikä hän ole näin myöskään ns. tossun alla. Toisin kuin Kaye-versiossa, hän ei ole kirjallisuusalalla, vaan suuren kuvalehden negatiiviosaston hiljainen velho.
Stillerin Mittyä ajaa eteenpäin kaksi asiaa: ihastus uuteen työtoveriin (Wiig) ja salamyhkäisen mutta uskollisen valokuvaajan (aina luotettava Penn) antama sysäys. Kun ympäri maailmaa upeita otoksia napsiva mystinen kuvaaja lähettää Mittylle hienoimman otoksensa ikinä, kuvan negatiivi hukkuu matkalla ja Mittyn on ammattiylpeytensä säilyttääkseen ratkaistava puuttuvan kuvan dilemma. Elokuva on kiinni tässä päivässä kertomalla sivujuonteen kautta paperilehden kuolemasta ja siitä, miten ihmisten välinen kommunikaatio ei digiaikanakaan ole sujuvaa kuin bittivirran kulku valokaapelissa.
Stillerin elokuva viskoo Walterin harhailut mielikuvitusmaailmassa katsojan eteen hauskoin yksityiskohdin, mutta samalla toivoisi, ettei aivan kaikkea olisi yritetty kuvata niin konkreettisesti. Kun Mitty kesken työpäivänsä päätyy haaveissaan negatiivien keskeltä kadulle ottamaan miehestä mittaa sarjakuvamaisessa ottelussa, se toki on hauskaa, mutta kuitenkin vain kertakäyttöviihteenä.
Negatiivihäiskän ryhtiliike on yksi tämän elokuvan epäuskottavampia käänteitä. Yli kymmenen vuotta arkistossaan muhinut Mitty muka äkkiä onkin kovakuntoinen seikkailija, joka löytää jostain takataskustaan ylimääräisiä dollareita kallista omatoimireissua varten. Käänne ei ole uskottava, vaikka Mitty joutuisi unelmointinsa vuoksi pinkomaan töihin jalan joka toinen päivä. Ei niitä lihaksia ja retkiniksejä niin saada. Elokuvan kuvasto kielii myös siitä, että tätä Walter Mittyn ihmeellistä elämää ei ehkä olekaan tehty vain elokuvataiteen rikastamisen vuoksi. Kun Mittyä kuvataan minuuttitolkulla Islannin huikeissa maisemissa, se antaa vaikutelman, että Stiller on tiimeineen halunnut elokuvansa puitteissa matkustaa nättiin ympäristöön myös virkistysmatkalle.
Walter Mittyn ihmeellinen elämä sisältää lopulta saman sanoman kuin tätä rainaa paljon vakavastiotettavampi leffa, Kuolleiden runoilijoiden seura. Jos Stillerin Mitty ei olisi niin yksivärinen tyyppi, että hänen seuraamisensa kävisi välillä jopa ärsyttäväksi, ja jos elokuvassa ei juututtaisi kuvittelemaan Mittyn unelmia kuviksi niin laveasti kuin nyt, kyseinen sanoma ehkä puhuttelisi myös tämän rainan katsojaa vahvemmin. Carpe diem, ja valitse jotain muuta puuhaa, ellet välttämättä halua tyytyä näin keskinkertaisen leffan seuraamiseen.
