Jackassin pääjehu Johnny Knoxville ja Jackass: The Movie:n ohjaaja Jeff Tremaine päättivät vuonna 2005 tehdä kyseiselle pätkälle jatko-osan. Fanit kiljuivat riemusta kun jatkis ilmestyi leffateattereihin vuonna 2006, eivätkä varmasti katuneet maksaneensa sitä ilosta. Jengi on lähes sama kuin ensimmäisessäkin, eikä uskoisi että elokuvien välissä on lähes neljä vuotta. Yhteishenki ja ystävyys huokuu jätkien välillä, aivan kuin he eivät olisi ikinä eronneetkaan.
Jackass: Number Two koostuu stunteista, piilokameraspektaakkeleista ja isojen miesten jäynistä. Tunteet vaihtelevat melko laajalla skaalalla puolitoistatuntisen aikana. Kirjaimellisesti hevosenpaskaa syövä aikuinen mies saa vatsalaukun sisällön liikkeelle, itsensäpaljastelija vanhukseksi pukeutunut Knoxville saa naurusta vedet silmiin ja muutamat kohdat saavat melkein sulkemaan television mauttomuudellaan. Mutta mielikuvituksen puutteesta näitä ihmisiä ei ainakaan voi syyttää; temppujen ja pilojen kekseliäisyys hipoo taivaita.
Jostain syystä mitä idioottimaisemmaksi meno yltyy, sitä enemmän haluaa. Miespuoliset katsojat tuntevat varmasti enemmän sympatiaa ja samaistuvat menoon paremmin kuin naisväki, sillä sen verran mieshuumoria ja jalkovälikipua pätkä tarjoaa. Jos elokuvan katsoo avoimin mielin ja muistaa sen tehdyn komediaksi, siitä nauttii huomattavasti enemmän kuin katsomalla sen ahdasmielisessä ja tuomitsevassa mielentilassa. En ihmettele lainkaan, vaikka valtaosa ainakin vanhemmasta väestä näkisi tekeleen ihmiskunnan häpeäpilkkuna tai muuna vastaavana, tällainen itsensä satuttamishuumori ei varmasti ollut suotavaa tai viihdyttävää heidän nuoruudessaan.
Elokuva pysyy hyvin kasassa, vaikka koostuukin erillisistä tempauksista kokonaisen tarinan sijaan, ensimmäisen osan tapaan. Isompien stunttien sekaan on ripoteltu pienempiä kohtauksia, esim. höynäytyksiä yms. Se toimii hyvin, sillä jos filmi muodostuisi pelkistä suurista möhkäleistä, se tuntuisi suurelta palalta niellä. Nyt saa nauraa useammin ja elokuva tuntuu kevyeltä viihteeltä väkinäisen, suurimittaisen stunttishow’n sijaan.
Koska leffa muistuttaa making of -koostetta, päähöslääjät tuntuvat läheisimmiltä. Fiilareita kerrotaan tämän tästä ja kepposten yms. taustoja kertoillaan iloisesti suoraan kameralle. Johnny-O ja Wee-Man tuntuvat oikeilta ihmisiltä lasin takana olevien muovisten nukkejen sijaan, kun heidän kiroamistaan ja mokailuaan näkyy myös itse elokuvassa.
Vaikka Johnny Knoxville on ryhmän keulakuva, hän ei näytä välittävän vaikka naamataulu räjähtäisi taivaantuuliin. Päinvastoin, Knoxville laitetaan esiintymään kaikkein suurimmissa ja vaarallisimmissa tempuissa, jotka voisivat aiheuttaa todellista tuhoa kuuluisalle kansikuvapärställe. Luulisi ohjaajankin kiinnostuvan rahantahkoajansa turvallisuudesta, mutta sen sijaan yllyttää miestä parhaansa mukaan. Bam Margerakin toteaa yhden Knoxvillen tempauksen yhteydessä olevansa tyytyväinen, ettei ole elokuvan päätähti.
Ainoana negatiivisena osana on mielestäni ylimitoitettu alastomuus ja seksihuumori. On surkuteltavaa että hauskimpien vitsien katsotaan vaativan alapääjuttuja. Lähikuvat miesten haaravälistä ovat ehkä jo hieman liikaa. Okei, selvä juttu jos halutaan tunkea ties mitä kaverin sukuelimiin mutta onko sitä pakko kuvata viiden sentin päästä? Jutun jujuun pääsisi varmasti myös hieman kauempaa. Jos seksuaalisuutta ja häröilyä moppaisi hieman siistimmäksi ja sensurointi astuisi kuvaan, voisi mielestäni ikärajaakin ehkä laskea, ja elokuva voitaisiin tuottaa suuremmalle yleisölle.
Vaikka elokuva myykin varmasti hyvin pelkästään pääkekkuloijien kuuluisilla pärstäkertoimilla, se iskee varmasti kehen tahansa tällaisesta huumorista pitävään, vaikkei Jackass jostain syystä olisikaan tuttu.
