Romanttista draamaa on helppo arvioida katsomisen lomassa vuodatettujen kyynelten määrällä. Mitä märemmät posket lopputekstien alkaessa, sitä parempi elokuva. Tällä mittarilla P.S. Rakastan sinua on ehdotonta kärkeä.
Elokuva kertoo nuoresta leskestä Hollysta (Hilary Swank), jonka aviomies Gerry (Gerard Butler) on kuollut hiljattain aivokasvaimeen. Rakkaan menettäminen suistaa Hollyn raiteiltaan, ja hän eristäytyy heidän yhteiseen kotiinsa suremaan. Kaikki kuitenkin muuttuu kuukauden päästä kuolemasta, Hollyn 30-vuotissyntymäpäivillä, kun hän saa viestin haudan takaa. Tai oikeastaan sanelulaitteesta; Gerry on ennen kuolemaansa tehnyt suunnitelman, jonka tarkoituksena on palauttaa hänen vaimonsa takaisin elämään, ja joka sisältää erilaisia viestejä, niin äänitettyjä kuin kirjoitettujakin. Näissä viesteissä Gerry pyytää, tai oikeammin käskee, Hollya tekemään erilaisia, joskus Hollylle vastenmielisiäkin asioita karaokelaulusta Irlanninmatkaan. Tarkoituksena on, että Holly saa paitsi muistella heidän yhteisiä hetkiään, myös jatkaa elämässä eteenpäin.
Elokuva on hidastempoinen, niin Hollyn surulle kuin heidän yhteisen elämän huippuhetkilleenkin annetaan runsaasti aikaa. Gerry ilmestyy Hollyn luo niin muistoissa kuin hänen kuvitelmissaankin. Se, että Gerry nähdään Hollyn silmin, selittää sen, miksi Gerryssä ei tunnu olevan mitään vikaa. Hän on oikea unelma-aviomies karheankomean ulkomuotonsa, pettämättömän huumorintajunsa ja komean lauluäänensä kanssa. Gerryn laulukohtaukset ovatkin elokuvan parasta antia vieden tarinaa samalla myös eteenpäin, vaikka Gerard Butlerin tulkitsemaa Love You ‘Till the End -kappaletta voisi kuunnella ihan vain ilokseenkin.
Näyttelijäsuoritukset olivat ylipäätäänkin positiivinen yllätys. Vaikka Swank ei ole minua koskaan sytyttänyt ja Butler on minulle täysin uusi tuttavuus, he molemmat ovat mielestäni nappivalinnat rooleihinsa. He saavat Hollyn ja Gerryn syvän rakkauden elämään vakuuttavasti, niin että katsojalla on katkeransuloinen olotila vielä pitkään elokuvan loppumisen jälkeenkin. Swank ei ole liian imelä, ja Butler täyttää täysin täydellisen miehen puitteet. Myös elokuvan sivunäyttelijät ansaitsevat osansa suitsutuksesta; Lisa Kudrow onnistuu olemaan huomattavasti vähemmän ärsyttävä kuin normaalisti, ja Harry Connick Jr. on valtavine silmäpusseineen suorastaan loistava rasittavana mutta sympaattisena Danielina, elämäänsä pettyneenä miehenä, joka on pihkassa Hollyyn.
Pääparin välinen vetovoima onkin elokuvan kantava voima, sillä elokuva ei ole kuvalliselta ilmaisultaan keskivertoa parempi (voi tosin olla, että olen katsellut viimeaikoina liikaa Joe Wrightin elokuvien yltäkylläistä värimaailmaa). Puitteet ovat yksinkertaiset; tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat heidän kotiinsa, kapakoihin ja Irlannin nummille. Tapahtumapaikat kuitenkin kertovat paljon pariskunnasta; esimerkiksi asunnossa esitellään niin Gerryn musiikkiharrastusta kuin Hollyn kenkäaddiktiotakin. Tietynlainen arkirealismi myös sopii elokuvaan, sillä se antaa selkeät puitteet yhden naisen selviytymiskertomukselle.
Ja Hollyhan selviää. Elokuva ei kuitenkaan sorru lopussa kliseiseen happy ending -loppuun, vaan kaikki jää auki. Elämä jatkuu.
