Paikka auringossa kuuluu ohjaaja George Stevensin niin sanottuun “amerikka-trilogiaan”, jonka muut osat ovat Shane (1953) ja Jättiläinen (1956). Theodore Dreiserin romaaniin Amerikkalainen tragedia perustuva elokuva filmattiin muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin, mutta se osoittautui flopiksi, joten sen vuoksi nimi päätettiin vaihtaa toiseksi. Tässä uudelleenfilmatisoinnissa ei onneksi ole kysymys flopista, vaan kenties kaikkien aikojen parhaasta kuvauksesta amerikkalaisen unelman, ryysyistä rikkauksiin, tavoittelusta. Itse Chaplin nimitti tämän parhaaksi amerikkalaiseksi elokuvaksi ikinä, joten aivan tuulesta temmattuja eivät väitökset elokuvan suuruudesta voi olla.
George Eastman (Montgomery Clift) on jättänyt hotellipojan hommat ja saanut kutsun setänsä luokse tehtaalle töihin, jossa on hyvät mahdollisuudet edetä urallaan. Vastoin sääntöjä hän ihastuu tehtaan työntekijätyttöön nimeltä Alice (Shelley Winters) ja ajautuu tämän kanssa ongelmalliseen suhteeseen, jonka lopputulos on raskaus. Kun hän myöhemmin tapaa jumalattaren näköisen Angela Vickersin (Elizabeth Taylor) ja molemmat rakastuvat toisiinsa tulisesti alkavat ongelmat. Kuinka saada Alice pois onnen tieltä ilman että George menettäisi työnsä, maineensa ja Angelan? Amerikkalaisen unelman tavoittelu voi alkaa…
Paikka auringossa on armottoman puhutteleva sekä syvällinen tutkielma epävarman ja rakkautta kaipaavan nuoren miehen ajatuksista maailmassa, joka haluaa viedä häneltä kaiken onnen juuri kun se olisi hänen käden ulottuvillaan. Tämä kaikki henkilöityy Montgomery Cliftin vahvasti tulkitsemaan roolihahmoon, jonka silmien ja kasvojen palo ei ole vanhentunut vuosikymmenten kuluessakaan. Elizabeth Taylor hehkuu myös kuin jumalatar toisesta maailmasta ja katsoja voi helposti tuntea suurta ihastusta näiden kahden välisiä rakkauskohtauksia katsellessa. Ne pursuavat aitoa tunnetta ja lämpöä, jota ei valkokankaalla ole sen koommin nähty. George Stevens tarjoaakin katsojille hengästyttävän upeita lähikuvia Taylorin kauniista kasvoista päästäen katsojan osaksi näiden kahden välistä suurta onnea.
Kaikki ei ole elokuvassa niin mustavalkoista kuin annetaan päällisin puolin ymmärtää, vaan veikkaanpa että suurin osa katsojista tuntee suurta myötätuntoa Cliftin esittämää George Eastmania kohtaan hänen tavoitellessaan epätoivoisesti amerikkalaista unelmaansa. Ohjaaja Stevens itse halusi osoittaa sormensa kohti amerikkalaista yläluokkaa ja tämä lähtökohta tarjoaakin oivan lähestymistavan elokuvan moraalisen ongelman purkamiseen. Vai onko kaikki sittenkin pelkkää sattumaa, onko ihminen vain julman kohtalon pelinappula vailla omaa päätäntävaltaa? Katsokaa pintaa syvemmälle ja miettikää mikä loppujen lopuksi onkaan elokuvan opetus. Tarjolla on taatusti sellainen teos, jonka ns. “konnan” inhoaminen on melkeinpä täysin mahdoton tehtävä, siis sillä perusteella, että tässä sellainen on? Ja jos on, niin kuka?
Yksi asia on kuitenkin varmaa: vuodetkaan eivät ole syöneet tämän teoksen lumovoimaa tippaakaan, sen (ajankohtaan nähden rohkea) sanoma on tänäkin päivänä edelleen ajankohtainen ja pääparin karisma on jotain sellaista mitä ei tulla enää koskaan näkemään. Sääli, että Montgomery Clift jätti maailmamme vain 45-vuotiaana. Parhaimmillaan häntä todella voidaan tituleerata kaikkien aikojen suurimmaksi näyttelijäksi yhdessä Brandon ja Deanin kanssa. Paikka auringossa on vahva osoitus tämän väitteen tueksi.
nimimerkki: Acedia
