Verenhimoinen tappajaeläin statisti-ihmisten perässä -alagenre on aivan omanlainen taiteenlajinsa. Hirviöfilmeistä kehittynyt alalaji koki King Kongin jälkimainingeissa ensimmäisen aaltonsa hulvattomien gorillaelokuvien kanssa jo mustavalkokaudella, ja siitä alkaen tahti on vain kiihtynyt. Näitä filmejä on tehtailtu tuhansia ellei miljoonia, ja jostain syystä meikäläinen on perehtynyt niihin varsin kattavasti. B-elokuvat ovat aina olleet lähellä allekirjoittaneen sydäntä, ja kuten vaimoni tässä eräänä iltana päätään pyöritellen huomautti, ”sä katsot kyllä ihan mitä tahansa, missä vaan joku elukka syö ihmisiä.” Ihan selvää syytä tähän en osaa sanoa, varsinkin, kun heittämällä suurin osa näistä leffoista on ihan jäätävää skeidaa.
Lake Placid on kuitenkin pieni helmi sössön seassa, todellinen genreklassikko. Se on kutkuttava ja tyylikkään tyylitön hirviöpläjäys, jossa ei varsinaisesti ole mitään uutta tai omaperäistä, mutta joka silti onnistuu yllättämään omintakeisella otteellaan ja mehukkaalla kieli poskessa -asenteellaan. Pohjattoman ruokahalun omaavasta, kymmenmetrisestä aasialaisesta suistokrokotiilista mainelaisen pershikiän järvessä kertova kulttipätkä starttaa iskevästi, rullaa hyvällä rytmillä ja loppuu juuri ennen kuin alkaa toistaa itseään tai kyllästyttää. Kestoa on alta 80 minuuttia, eli kaikki turha on saksittu tylysti pois, mikä on varsin hyvä ratkaisu, eikä leffa missään vaiheessa tunnu kiirehtivältä tai hyppivältä.
Yksi Lake Placidin tasolleen nostavista tekijöistä on sen kivenkova näyttelijäkaarti. Alta nelikymppisenä eläköitynyt Bridget Fonda on tässä leffassa erinomainen, jopa niin hyvä ja säteilevä naispääosa, että aina leffaa katsoessa alkaa harmittaa, miksi Fonda kyllästyi leffamaailmaan ja jätti sen taakseen niin aikaisessa vaiheessa. Alkaisiko pian olla aika comebackille? Bill Pullmanista on sanottu paljon pahaa eikä mies koskaan breikannut täysillä, mutta itse olen aina digannut äijän perinteisestä leading man -tyylistä ja tässä leffassa Bill -poju on ehkäpä parhaimmillaan. Pääparin kemia toimii ja heidän kanssakäymisensä tuo mieleen wanhan Hollywoodin klassiset filmiparit. Oliver Platt eksentrisenä matelija-asiantuntijana ja legendaarinen mummoenergian ilmentymä, Betty White jättikrokon kasvattiäitinä tarjoavat kumpikin useita hersyviä hetkiä, mutta varsinainen shownvarastaja on tällä kertaa Brendan Gleeson, joka rakentaa sheriffihahmostaan muutakin kuin kävelevän kliseepommin. Gleesonin sheriffi Hank on toki huonotuulinen, ylipainoinen ja keski-ikäinen maalaispoliisi joka puhuu hassusti sekä koominen sivuhahmo joka joutuu jatkuvasti kummallisiinkin tilanteisiin, mutta hän ei ole tyhmä eikä juntti, vaan viran puolesta tuntemattomalle maaperälle tempaistu samaistuttava jokamies.
Perjantai 13. päivä -sarjan alkupään jatko-osia kasarilla ohjannut Steve Miner ei vuonna 1998 ollut mikään noviisi kauhuleffojen kanssa, ja niinpä kevyen yleisfiiliksen ja hurtin, itseironisen huumorin seassa satunnaisesti pulpahtelevissa monsteriskeneissä on todellista ytyä. Genrelle ominaiset splatter-efektit, irtopäät ja revityt raajat ovat varsin graafisesti läsnä, niitä käytetään juuri sopivasti ja itse antagonisti on näiden filmien fanille varsin miellyttävää katseltavaa. Kyömyniska on toteutettu suurimmaksi osaksi vanhan liiton robo -ja nukketekniikalla, kökköä CGI:tä on hyödynnetty vain muutamissa vauhdikkaammissa otoksissa.
Filkassa parasta on se, että synkästä aiheesta ja groteskeista tapahtumistaan huolimatta se on loppupeleissä varsin kepeä, voisi jopa sanoa että todellinen feel good-monsterielokuva. Erittäin onnistunut sekoitus huumoria ja horroria, juuri sellainen tarkoitusperänsä ja potentiaalinsa tiedostava, mutta itseäänkunnioittava ja itsensä riittävän vakavastiottava B-elokuva, jollaisista kulttisuosikkeja tulee. Tätä uskallan suositella jopa niille, jotka yleensä eivät krokopätkistä diggaile; huikea pikku filkka, jonka olen katsonut sata kertaa enkä kyllästy koskaan.
