Yleensä satuelokuva tuo mieleen melko ryppyotsaisesti tehdyn filmin, jonka tarkoituksena on opettaa lapsille sellaisia arvoja kuin avuliaisuus, ystävällisyys ja oikeudenmukaisuus. Jos totta puhutaan, fantasiasatuelokuvissa huumori ei pahemmin kuki. Prinsessan ryöstö tekee poikkeuksen. Isoisän kipeälle lapsenlapselle lukeman satukirjan seikkailu tapahtuu maailmassa, joka paljastuu hetki hetkeltä vinksahtaneemmaksi paikaksi. Huumoria revitään mukafilosofisista keskusteluista, satujen konventioista (ja niiden rikkomisesta tai liioittelusta), imelistä rakkaustarinoista ja saduille tyypillisestä mutkien oikomisista, joka viedään toiseen potenssiin tekemällä surinpiirtein kaikista sankari Westleyn eteen tulevista esteistä melkoisia sunnuntaikävelyitä -tästä esimerkkinä toimikoon se kellontarkka ja suorastaan huoleton tapa, jolla Westley ja Prinsessa Buttercup välttävät tulisuon liekkisuihkut.
Hahmot ovat myös varsin hauskoja. Erityiseksi suosikseni nousee juuri sankari Westley, joka on kestovirneessään jonkinlainen Zorron ja Errol Flynnin mikstuura. Myös omaan mukanokkeluuteensa kompuroiva rosvopäällikkö ja juonittelija Vizzini on hupaisaa katsottavaa. On myös ilolla todettava, että kaikessa koomisuudessaankin elokuva onnistuu sisällyttämään reiluun puoleentoista tuntiin myös muutamia tummempia sävyjä; kostoa, kuolemaa ja murhasuunnitelmia. Tuloksena on varsin omaperäinen komedian ja perinteisen, rosoisen vanhan ajan sadun yhdistelmä. Prinsessan ryöstö on itselleen hekotteleva ja siinä onnistuva lasten(?)elokuva, jonka äärellä aikuinenkin viihtyy ja joka tarjoaa katsojalleen elähdyttävän ja sopivasti parodisen kudelman tunnetta, seikkailua ja hupailua.
