Faust. Lyhyesti: Faust oli mies, joka teki kaupat itsensä paholaisen kanssa saadakseen itselleen jotakin übermahtavaa. Kauppaan kuului, että Faust palvelisi paholaista velkansa maksaakseen. Goethen Faustissa tuo paholainen on nimeltään Mephistopheles. Paholainen kun on, hän tietysti pyrkii viemään Faustin sielun.
Viime vuosien töistään ohjaaja István Szabó muistettanee ehkä parhaiten elokuvasta Being Julia (2004). Sekin sijoittui näyttelijöiden ja näyttämöiden keskuuteen. Vuoden 1982 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla paiskattu Mefisto pohjaa Klaus Mannin romaaniin, joka oli pitkään pannassa kotimaassaan Saksassa. Mefiston päähenkilö on useasti hikisen läheltä kuvattu näyttelijäraiska Hendrik Höfgens (Brandauer). Eletään natsivallan alkua, ihmisiä pakenee maasta, mutta omien pirujensa kanssa innokkaasti kylpevä Höfgens jää. Hän tahtoo tehdä mahtavaa teatteria, kohoaa epätoivoisella nuoleskelulla johtoasemaan ja heiluu lopulta huipulla kuin viimeinen haiven keskellä kiiltävää kaljua.
Mefisto ei ole suoranaisesti onnistunut teos. Puhetta on paljon, mutta osin turhaa. Osa paasauksesta olisi helposti voitu korvata vaikka kekseliäillä kuvilla, joita toki elokuvassa on niitäkin. Lajos Koltain kamera liikkuu ihmisten joukossa luoden joihinkin kohtauksiin vinksahtanutta sirkustunnelmaa. Elokuvan loppukohtaus on jo pelkän kameratyöskentelyn ansiosta tuskaisan hieno. Ja ne iholle ryömivät lähikuvat – niiden ansiosta Hendrik Höfgensin tanssi ja paini paholaisensa, natsiveljeilyn, kanssa puistattaa katsojaakin. Hyi, että ihmiset ovat rumia!
Klaus Maria Brandauer vie elokuvan pääosaa hyvin, vaikka välillä tuntuu, että hän työskentelee aivan rajoillaan. Rooli on hankala, mutta kieltämättä Brandauer on tarpeeksi pehmeän näköinen hyppiäkseen trikoissa tanssitunnilla tummahipiäisen kaunottaren (Boyd) rinnalla – ja toisaalta tarpeeksi karjumainen saarnatakseen painokkaasti modernista teatterista. Hyvänä seikkana on nostettava esille, ettei hänen hahmonsa sentään jää kiinni karikatyyrin ääriviivoihin, kuten jotkin elokuvan vähemmän näkyvät hahmot.
Mefisto ei näytä natsivaltaa mairittelevassa valossa, mutta toisaalta se jättää esimerkiksi esittelemättä kovin kummoisesti juutalaisten kohtaloita. Missään tapauksessa Mefisto ei ole menneisyydelle kiltti elokuva, mutta se olisi voinut olla vielä raadollisempi.
