Nowhere to Go But Up, toiselta nimeltään Happy End (jota mieluiten käyttäisin, koska se on sopivampi) on paljon mielenkiintoisempi tapaus kuin saattaisi olettaa. Se on itsetarkoituksella kornisti tehty, jonkinlainen satiiri Hollywoodin romanttisista komedioista. Nimikin (siis Happy End) sen kiteyttää: Kaikki päättyy onnellisesti ja kaikilla on kivaa. Elokuva käyttää juonessaan lähes kaikki genreen kuuluvat kliseet.
Valerie Chipzik (Audrey Tatou), kavereiden kesken Val, pienestä ja yksinkertaisesta maalaiskylästä kotoisin oleva nuori ranskatar saapuu New Yorkiin ryhtyäkseen näyttelijäksi. Val on luvannut lukutaidottomalle äidilleen, että hänestä tulee suuri elokuvatähti. Mukanaan hänellä reppunsa ja makuupussinsa lisäksi luuta, jolla hän aamuisin lakaisee kadut samalla kun siteeraa Shakespearia (tai jotain samantapaista) niin ruotsalaisella kuin yliärsyttävällä ranskalaisella aksentillaan. Hän asettuu asumaan erään nuoren miehen kodin ulkoportaikon alle. Tämä nuori mies, Jack (Justin Theroux), 30-vuotias menestyvä elokuvakäsirjoittaja ja hyväntekijä, on vaipunut masennukseen, koska haluaisi kirjoittaa taiteellisesti merkittävän teoksen kassamagneettien sijaan, mutta aihetta ei tunnu löytyvän. Ei, kunnes hän tapaa portaikkonsa alla asuvan vastakohtansa, ilopilleri Valerien. Tästä alkaa yllätyksetön rakkaustarina.
Happy Endin juoni on siis juuri niin kliseinen kuin miltä se kuulostaa. Jackin ja Valin suhde alkaa vihanpidosta, jatkuu siihen että Jack alkaa yhä enemmän positiivisessa mielessä kiinnostumaan Valista, ja päättyy kaikenlaisten pikkuhauskojen ja -surullisten kommellusten jälkeen onnellisesti Jackin uhratessa elämänsä tilaisuuden saada paljon massia, mutta hän toimii sydämellään. Mukaan mahtuu myös ilkeä ex-vaimo (Catherine Curtin) ja elämässään epäonnistunut keski-ikäinen tarjoilijatar (Jennifer Tilly) sekä pari ystävällistä prostituoitua.
Kaikki tämä on selkeästi itsetarkoituksellista satiiria, niin kuin on myös elokuvan tyyli ja musiikit (hyvin keljumaisen kornit musiikit), Tatoun tyyli näytellä, ja oikeastaan kaikki minkä elokuvassa näkee ja kuulee. Onnistuuko Happy Endin satiiri? Enpä tiedä. Idea on hauska, mutta toteutuksessaan elokuva kääntyy itseään vastaan ja muuttuu yhä mielenkiinnottomammaksi ja vaivalloisemmaksi kokemukseksi. Puolitoistatuntinen menee kuitenkin melko nopeasti ja toki tämä hitusen viihdyttää, vaikka ei jätä jälkeensä sen kummempia tuntemuksia.
