Elokuva alkaa kylmillä väreillä, lohikäärmen tappomissiolla ja palavan Järvikylän asukkaiden itkuisilla huudoilla. Kun Smaug saadaan vauhdilla pois pelistä, on aika takoa järkeä Thorin Tammikilven (Richard Armitage) kalloon. Sairaanoloinen ahneus aarretta kohtaan ja Arkkikiven sokea etsintä on ajanut Thorin-paran vainoharhaiseksi hulluksi. Samaan aikaan sota jättää omat (verettömät) jälkensä. Ja sitten on luvassa trilogian huipennus.
Tähän kohtaan haluaisin todeta, että paremman olisi voinut tehdä. En tarkoita, että elokuva oli huono, mutta myönnettävä on, että odotin jotain…toisenlaista? Tunteikkaampaa? Yllättävämpää? Ei niin rämisevää ja sinne ja takaisin säntäilevää? Yksinkertaisesti parempaa?
Erityisesti sekä uudet että kakkosleffasta jo tutut hahmot näyttävät vain yhä enemmän keinotekoisilta, mikä on iso harmi, koska joillakin hahmoilla kehitystä on tapahtunut sentään hieman. Jopa niin turhauttava ja väkisin väännetty lisäys kuin Tauriel (Evangeline Lilly) onnistuu tekemään jotain katseltavan arvoista. Kuitenkin romanssi hänen ja Kilin välillä on edelleen yhtä pinnallista ja epäloogista kuin Smaugin Autioittamassa Maassakin. Mahdollinen rakkaussuhde Bilbon (Martin Freeman) ja Thorinin välillä kävisi enemmän järkeen. Mutta mikä kaikkein eniten ärsytti, oli se miten niin moni tärkeä asia jäi puolivillaiseksi. Kaikki on toki näyttävää, mutta silti puuttuu jotain. Plääääääääh. Ne surullisiksi hetkiksi tarkoitetut kohtaukset olisivat olleet vieläkin silmiä suolaavia, jos niihin olttaisiin panostettu yhtä lailla kuin Thorinin mielenvikaiseen sairauteen, eikä kaikilla olisi niin kiire päästä toiminnan kimppuun. Päätösosa juuri todisti minullekin, että KOKO KIRJAN OLISI PYSTYNYT AIVAN HYVIN TUNKEMAAN YHTEEN ELOKUVAAN. Sen tajuaa viimeistään nyt. Ajatelkaa, miten hieno filmi siitä tulisi. Mukana vain kaikki parhaat palat ja olennaiset asiat. Kirjan sisältö mahtuu ihan varmasti kolmituntiseen elokuvaan, eikä tapahtumia tarvitse venyttää eikä hahmoja lisätä, koska varsinkin tässä elokuvassa hyvin etäisiksi jääneihin kääpiöihin (13 miinus 5 = eli loput kahdeksan) haluaisi niin mielusti tutustua paremmin, mutta kun ei. Ei sitten. Se on bye-bye ja kiitos matkaseurasta.
Täytyy kuitenkin muistaa, että Hobitista haluttiin tehdä TSH-trilogiaa lapsenmielisempi, ja pienemmässä osassa oleva huumori kuuluu samaan luokkaan, joten CGI-täytteisten silmäkarkkien turhan isolle määrälle voidaan myös antaa anteeksi.
Bilbosta, Thorinista tai Smaugista (Benedict Cumberbatch) minulla ei ole edelleenkään mitään kitistävää. Mielenkiintoisia hahmoja ovat kaikki ja loistavaa työtä tekee koko kolmikko. Näyttelemisessä ei näytä olevan muillakaan puutteita. Tarinassa on tiettyjä huippukohtia ja parhaimmistoon lukeutuvat mm. lohikäärme ja sen tauti, Galadrielin (Cate Blanchett), Elrondin (Hugo Weaving) ja Sarumanin (Christopher Lee, tulipas kerralla paljon isoja nimiä) lyhyt taistelu Synkmetsän Noitaa (myös Benedict Cumberbatch) vastaan sekä kohtalokas mutta valaiseva Thorinin ja Azogin (Manu Bennett) yhteenotto.
Elokuvan loppupuolisko oli mielestäni ihan hieno (Bilbo se vain kerää symppispisteitä), mutta itse loppuratkaisu oli pienen pieni pettymys. Mitä tapahtui kaikille kääpiöille? Miksi tämä elokuva, joka sentään päättää näinkin eeppisen trilogian, on näin lyhyt? Miksi minulla on déjà vu-fiilis tästä elokuvasta (krhm, Mr. Jackson)? Toivottavasti näihin kysymyksiin löytyy vastaus pidennetyssä versiossa.
